Perjantai alkoi väsyneesti, mutta pelastui kun bongasin kesän ensimmäisen pääskysen. Tämä oli haarapääsky, vilahti näkökentässä vain hetken, mutta riittävästi. Siitä aamunraukeasta hetkestä alkoi kesä. Ilman pääskysiä ei nimittäin ole kesää, vaikka olisi miten hellettä ja päivänkakkaroita. Pääskyt on fiksuja, ne tulee vasta kun takatalvet ja muka-kesäiset päivät on ohi.

Nettiyhteys on urputtanut ja kiukutellut jo pidemmän aikaa, en suostu periaatteesta soittamaan tekniseen tukeen koska se meni muuttumaan maksulliseksi. Miksi maksaisin yhtiölle X sen omista mokista? Hah. Vaihdan lähiaikoina palveluntarjoajaa. Pitäköön maksullisen puhelimensa.

Viime aikoina olen miettinyt tervehtymisprosessin viimeisiä vaiheita. Koskaanhan ei voi sanoa olevansa täysin päässyt pimeästä menneisyydestään, jos sellaisen on ristikseen saanut. Mutta jokainen tervehtyjä varmaan tietää mitä tarkoitan, sitä kun voi siirtyä pääsääntöisesti keskittymään muihin asioihin eikä vanhojen haamujen kanssa painiminen enää vie kaikkia voimavaroja.

Huomasin pari viikkoa sitten haluavani aloittaa terapian uudestaan. Se tuntui tosi hyvältä idealta, kaivella vielä menneitä ettei mitään jää alitajuntaan tiedostamattomasti kummittelemaan ja että varmasti pärjää jatkossakin. Miten itsensä tutkiskelu voisi olla huono ajatus?

Sitten tajusin, että se olisi nimenomaan huono ajatus. Jos terapiaan haluaa mennä, sitä ei tarvitse. Silloin kun tarvisee, se tuntuu vaikealta ja työläältä - silloin käsitellään kipeitä ja rankkoja asioita ja todellista tervehtymistä tapahtuu. Terapian aikana on tietysti keveämpiäkin jaksoja, eihän sitä muuten kestäisi. Mutta merkittävää muutosta tuskin saa aikaan jos terapian lähtökohta on "varmuuden vuoksi" tai "muuten vaan".

Lähemmin mielitekoa kaiveltuani, ymmärsin, että halusin terapiaan turvaan. Halusin olla vielä toipilas, puolivalmiste. Silloin ei tarvitse ottaa täyttää vastuuta itsestään ja pitää huolta omasta elämästään, kun on "hoidon tarpeessa". Halusin itse sääliä. Loputtomasti sääliä ja lohtua kurjan lapsuuteni takia.

Mä olen saanut jo osakseni harvinaisen etuoikeuden, sain käydä vuosia terapiassa. Puhua ja purkaa tuntojani. Sain tukea ja ohjausta. Milloin se riittää?

Saman ilmiön olen huomannut opiskelussa, ensin vuosia odottaa, että opinnot loppuu. Sitten viime metreillä alkaa hirvittää, mitäs nyt? Hädissään yrittää pitkittää opintoja tai alkaa jo hamuta seuraavaa koulutuspaikkaa. Ettei tarvitsisi antautua täysin työmarkkinoiden armoille, ottaa vastuulleen työtehtäviä ja niiden hoitamisen - tai hoitamattomuuden - seurauksia.

Toisin sanoen, en haluaisi aikuistua. Kai se johtuu siitä, ettei ole ollut kunnon lapsuutta. Mutta - sanoi Ben Fuhrman mitä vain - ei sitä enää voi saadakaan. Korkeintaan paikata vaurioita. Ja sitä on tehty.

Miksi onnelliseksi tarkoitettu vaihe, omille siiville nouseminen, herättää niin suurta pelkoa ja vastustusta? Ehkä siksi, ettei ole koskaan joutunut ottamaan vastuuta. Tai sitä on saanut liikaa liian varhain. Se pelottaa ylivoimaisena tehtävänä, uuvuttavana, mahdottomana. Tai ehkä kyse on kotoa ja lähipiiristä saadusta mallista. Henkisesti kieroutuneissa perheissä vastuun kierto on etuoikeutettu perheenjäsen. Jos aikuiset ottaisivat täyden vastuun, kieroutumista ei pääsisi tapahtumaan. Sen sijaan vastuuta väistellään, sysätään se yhteiskunnalle, pomolle, naapurille - ja omille lapsille.

Päihteiden suurkuluttaja, väkivallakko ja muut perheiden painajaiset on ikuisia uhreja jotka eivät suostu ottamaan vastaan ikäviä tunteita ja kokemuksia. Jos petyn, suutun tai olen mustasukkainen, saat turpaasi. Jätän sinut. Kostan. Jos pomo kyykyttää, juon. Jos sataa lomapäivänä, häivyn omille teilleni viikoksi.

Joskus pitäisi ojentaa selkänsä kyyristelystä ja kestää se kun elämä tarjoaa hapanta. Muuten ei pääse osalliseksi makeastakaan.

Tunnustan syyllistyneeni kyyristelyyn omalla tavallani. En ole ollut valmis luomaan itse itselleni hyvää elämää vaan olen odottanut että se tulisi lahjana, korvauksena kaikesta aiemmasta vaille jäämisestä. Joskus olen päättänyt vakaasti yrittää, mutta ensimmäisen pettymyksen kohdattuani olen vajonnut takaisin pettymykseen ja itsesääliin. Olen toistanut samaa kotona opittua kaavaa. En ole ymmärtänyt, että vika ei ole siinä etten ole saanut mitä halusin, vaan siinä miten suhtauduin pettymyksiin ja epäonnistumisiin. Niitä tulee aina, myös osana sitä hyvää elämää jota tavoittelin. Mutta hyvä elämä ei voi kestää jos iskee hanskat tiskiin heti kun kompuroi.

Menestyminen ei ole helppoa kun siitä ei ole kokemusta. Olen joskus miettinyt miten hyvä alun elämälleen reagoisivat, jos heidän pitäisi alkaa käyttäytyä kuten me huonomman startin saaneet. Jos he esimerkiksi joutuisivat eristäytymään muista, olisivat työttöminä, eivät voisi puolustaa itseään kun heitä kohdellaan huonosti. Se olisi heille varmaan yhtä vaikeaa kun "yhteiskuntakelpoiseksi" opetteleminen. Oikeastaan kyse on vain täysin uuden mallin opettelusta. Ja se - jos mikä - on pelottavaa.

Katseline eilen sellaista leffaa kotona kuin New World. Siinä eurooppalaiset lähtevät asuttamaan Uutta Maailmaa Atlantin taakse, kohtaavat valtavasti yllättäviä haasteita. Alkuasukkaat, "villit", eivät suhtaudu heihin suopeasti. Uudisasukkaat yrittävät käydä kauppaa intiaanien kanssa, mutta mitäs he eurooppalaisilla kolikoilla, peileillä ja muilla hilavitkuttimilla tekisivät? Kotiseuduilta tuodut kasvit eivät sopeudu uuteen ilmastoon ja sadot tuhoutuvat. Uudisasukkaat joutuvat suuriin ongelmiin ja väkeä kuolee kuin pipoa.

Minkä virheen maailmanvalloittajat tekivät? Yrittivät tuoda Euroopan mukanaan ja elää Englannin ehtojen mukaisesti tuhansien kilometrien päässä.Kuten Darwin sanoi, lajeista vahvin ei selviydy parhaiten, vaan se, joka parhaiten sopeutuu muutokseen. Eipä heillä tosin ollut muuta mallia jonka mukaan toimia.

Saman haasteen eteen olen joutunut itsekin. Yritän toimia vanhojen mallieni mukaisesti ja ihmettelen mikä perkele tässä maassa on kun mikään ei toimi. Pitäisi ravistella luutuneita tapojaan ja opetella uutta, mukautua. Tosin ihan kaikkea en ole valmis nielemään, jotain näkökulmia haluan säilyttääkin. Ainakaan tosi-tv:tä en ala katsoa :)

Sellainen tarina tällä kertaa. Nyt menen paistamaan kasvispihvejä ja sitten vielä ulos kesäiltaan.