Niin, se on loma nyt. Tai huomenna alkaa virallisesti. Kohta häippäsen ulkomaille viime viikolla varatulle äkkilähdölle. Alkoi sää näyttää niin surkealta loman lähestyessä etten voinut vastustaa kiusausta. Viime kesäloma meni niin tylsissä merkeissä kotikulmilla että alkoi ahdistaa ajatus samanlaisesta lomasta. Hyvällä kelillä ei ole mitään ongelmaa olla kotona, mutta sateisella ja tuulisella kelillä ei meinaa keksiä tekemistä ainakaan ekan viikon jälkeen. Se huonopuoli siinä on että asuu n. kolmen neliön koirankopissa.

Matkaseuraakin on, mikä vähän ajattelututtaa. Mieshenkilö on tulossa mukaan. Toivon ja uskon, että kaikki menee hyvin. Siltikin on pari perhosentoukkaa vatsassa.

Viime aikoina on muuten mennyt suhteellisen hyvin. Ei masennusta, turhaa lennokkuutta tai muuta ikävää. Koskaan ei voi tietää milloin joku päänsisäinen mörkö hyökkää esiin, joten minkäänlaiseen yli-itsevarmuuteen ei ole varaa. Iloinen olen kuitenkin, jopa toiveikas että näin jatkuisi edes syksyyn.

Kulunut vuosi on ollut todella poikkeuksellinen monella tapaa. Lääkityksen vaihto litiumiin viime kesäkuussa oli ehdottoman hyvä päätös, vaikka sivuvaikutukset oli aluksi aika karseita. Elämä on ollut paljon tasaisempaa ja rauhallisempaa, pää ja tunteet pelaa paljon paremmin kuin masennuslääkkeitä vetäessä. Olen enemmän oma itseni kuin koko tällä vuosituhannella. Se on luultavasti hyvä asia :)

Itse asiassa kulunut vuosi on ollut jopa niin seesteinen että alkaa tuntua että jokin on pielessä. Outoa kun elämä ei ole jatkuvaa vuoristorataa ja taistelua. Tosin keskivertoihmisen mielestä tämä olisi kait silti melkoista draamaa, mutta mun mittapuulla ei. Muutama välikohtaus olisi saanut jäädä väliin tänäkin vuonna, vaikkei niistä mitään fataalia seurannutkaan.

Olen lukenut erään bipolaarihäiriöisen osittain elämäkerrallista kirjaa jonkin aikaa. Siinä on ollut hätkähdyttävän paljon yhteneviä kohtia mun elämän kanssa, erityisesti henkilön käyttäytymiseen, koulumenestykseen ja kaverisuhteisiin liittyen. Erikoisinta on, että kaikki samat piirteet on sellaisia joihin bipon ei mun käsittääkseni oleteta liittyvän. Esim. musikaalisuus (tai sen puute). Musta onkin alkanut tuntua (vaikken sitä voikaan todistaa) että bipo on jonkinlainen isompi kokonaisuus, samaan tyyliin kuin autismi. Molemmat vaikuttaa henkilöön lähestulkoon kaikilla elämänaloilla, muttei välttämättä negatiivisesti.
Mä en ole edes täysin vakuuttunut, että bipo on mun mielestä varsinaisesti sairaus. Se kyllä aiheuttaa pahaa itselle ja lähimmäisille, mutta vaikea mieltää sairaudeksi sellaista josta suurin osa sairastuneista ei haluaisi luopua (näin ainakin väitettiin taannoin Yle Teeman dokumentissa aiheesta). Sitä paitsi samaa voisi sanoa neroudesta ja psykopatiasta. Tuskin nerouskaan on pelkästään onni ja siunaus. Aika tylsää kun vain kourallinen ihmisiä on samalla järjenjuoksun tasolla, elä meidän apinoiden keskellä sitten elämäsi. Ei ihme että nerot tuppaavat käsittääkseni olemaan epäsosiaalista porukkaa. Psykopaattikaan ei varmaan pidä itseään sairaana tai haluaisi muuttua millään tavalla. Muut voivat olla eri mieltä.

En mä osaa itsekään sanoa haluaisinko "parantua". En mä tiedä edes mitä se tarkottaisi, mikä muuttuisi? Jos sillä lääkityksestä pääsisi eroon niin se olisi tietysti hyvä. Mutta en mä tiedä olisinko mä sitten enää sama ihminen kuin ennen, varsinkaan jos mun teoria biposta pitää paikkansa.

Sitä paitsi normaaleja ihmisiä on muutenkin ihan liikaa :)

Hyvää kesän jatkoa!