Nyt alkaa näyttää vähän paremmalta. Pahin kriisi taitaa olla ohi. Eilen illalla ei edes tullut minkäänlaista romahdusta, kuten viime aikoina yleensä on tullut. Kaveri sen sijaan tuli, kävi moikkaamassa pikaisesti ja kerrattiin viikonlopun toilailuja. Nauroin pitkästä aikaa kunnolla. Sillä on kyllä hyvät jutut.

Ehkä elämä jatkuu diagnoosin jälkeenkin. Jostain syystä on käsittämättömän vaikea muistaa, etten ole nyt sairastunut mihinkään viheliäiseen tautiin vaan viheliäinen tauti on vihdoin diagnosoitu oikein ja sitä on alettu nujertaa asianmukaisesti. Se pitäisi olla hyvä asia. Jotenkin mun pienessä päässä se kuitenkin aina muuttuu rajattoman itsesäälin sumentamaksi "emmä enää voi tehdä mitään, mutton tuomittu yksinäisyyteen ja ikuiseen kurjuuteen, tässä tää elämäntapanen nyt sitten oli, niih, ei voi mitään, kiitos ja aamen, ois voinu jäädä väliinki" - valitusvirreksi.

Mun pää on muutenki yks negageneraattori. Kaikki positiiviset ajatukset ja aikomukset se muuttaa jo etukäteen pettymykseksi, ettei toivoa paremmasta ehdi edes syntyä mun mieleen. Jos jotain kivaa ja mukavaa on kuitenkin tiedossa, siihen ei suinkaan reagoida ilahtumalla ja odottamalla innolla tulevaa baari-, leffa- tai jutusteluiltaa vaan hermoilemalla, stressaamalla, puskemalla hikeä joka rauhasesta ja tärisyttämällä kaikkia raajoja niin ettei meinaa pöntöllä pysyä, mikä olisi vähintään suotavaa vatsassa riehuvan hurrikaanin takia.

Itse "mukavat" tapahtumat ei useinkaan ole kovin nautittavia, jatkuvaa paniikin pelkoa ja jännittämistä. Kuin olis ase ohimolla. Rentoutuminen on tosi vaikeeta. Siltikin sosiaalista leikkiminen on pienempi paha kuin totaalinen eristäytyminen.

Kävin eilen kirjastossa rohmuamassa kasan mielenterveyttä käsitteleviä kirjoja. Otin mm. sellaisen opuksen kuin Mielet maasta (Tapani Tamminen, 2001). Vähän ehdin sitä eilen selailla. Siinä sanottiin, että depressio on psykologisessa mielessä kykenemättömyyttä käsitellä menetyksiä luopumalla ja suremalla. Musta se on hyvin sanottu. Puheet mielialan laskusta, väsymyksestä ja toivottomuudesta on epätarkkoja, vääristäviä ja aiheuttaa sekaannusta masennustunnetilan ja -sairauden välillä.

Masentunutkin voi olla ajoittain pirteä, energinen ja suuria suunnitelmia täynnä (jopa liiaksi asti, nimim. Kokemusta on), muttei silti parantunut. Mä olen liiaksi kiinni elämässä sattuneissa pettymyksissä, oikeastaan toivo on kasvanut yhteen pettymyksen ja häpeä kanssa. Kun toivo herää, se myös sammuu ennen kuin sitä ehtii huomatakaan ja jäljelle jää vain julmettu häpeä merkiksi että jotain on tapahtunut. Tästä olen kirjottanut ennenkin, mutta aion jankata siitä niin kauan että ymmärrän sen kunnolla itsekin ja kykenen tekemään asialle jotain.

Sitä odotellessa, hyvää ja kaunista kesäpäivää kaikille :)