Ja edellinen kuvauspaikka Rajasaaresta kuvattuna. Meilahden sairaalakompleksi karuna ja ahdistavana maisemanhallitsijana keskellä, alituisen ambulanssin ulinan ympäröimänä.

Perheenjäseneni ravasi onnellisena ympäriinsä, kahlasi rantavedessä ja nuuskutteli muiden nelijalkaisten takamuksia, kunnes rauhoittui tuhisemaan kalliolle. Tulee hyvä olo itsellekin kun toinen nauttii. Eläinten ja lasten ilossa on jotain samanlaista välitöntä, kokonaisvaltaista ja huoletonta onnea, jota aikuisena on vaikea kokea muuten kuin edellä mainittujen kautta.

Joku valopää kirjoitti hiljattain Hesarin mielipidepalstalla, että luonto ja eläimet ovat ihan kivoja, mutteivät välttämättömiä. Tämänkin paikan tilalle voisi hänen mielestään varmaankin rakentaa vaikkapa sairaalan parkkipaikan. Veri rupesi kiehumaan tyypin kirjoituksesta, suunnittelin jopa kirjoittavani vastauksen siihen, mutta sitten tulin miettineeksi miten surullisesti täytyy asioiden olla, jos ei kykene arvostamaan luontoa tai eläimiä (tosin musta eläimet, kuten ihminenkin on osa luontoa eikä niitä voi saati ole tarpeen erotella). Mun mielestä on itsestään selvää, että niillä on itsearvoa, arvoa ilman, että ihminen hyötyy niistä.

Tunteekohan kyseinen mies lainkaan muita nautintoja kuin aistilliset ja egoa pönkittävät hetkelliset huumat? Tietääköhän hän miltä tuntuu, kun jokin asia tuntuu hyvältä, oikealta ja suojelemisen arvoiselta, itsestä riippumattomista syistä? Musta se on parhaita asioita mitä voi kokea. Ehkä hän kokee sellaista muiden ihmisten kanssa, mutta ihmetyttää miksi arvostus rajautuu vain niihin eikä voi kunnioittaa sitä että joillekin muille, kuten mulle, luonto on elintärkeä. Siis henkisesti, kaikillehan se on elämän jatkumisen kannalta tärkeä. Tai ehkä ko. mies ostaa happensa pullossa ja valmistaa juomavetensä kotilaboratoriossa. Moni muukin on selvinnyt luonnon ja eläinten avulla silloin, kun ihmiskontakteihin ei ole jostain syystä kyennyt. Mutta varmaan meidän masentuneiden ym. elämätkin on tyypin mielestä "ihan kivoja, muttei välttämättömitä."