Taivas lyö tulta ja niin minäkin. Hermot meni eilen, mahdollisesti lopullisesti. Pienestä asiasta, mutta mitta tuli yksinkertaisesti täyteen.

Kävin töiden jälkeen pyörällä eräässä naapurikaupungin ostoshelvetissä. Kiipesin pyöröportaita ylöspäin kun vastaan tuli mutkan takaa itseäni jonkinverran vanhempi naisihminen. Ehdin tuskin vilkaista ylöspäin saati miettiä miten väistän kun tämä nainen alkoi motkottaa isoon ääneen että Suomessa ylöpäin menevät väistävät, se on yleinen käytäntö. Huuteli vielä perään jotain ylimielisesti virnuillen, nenä pystyssä. Sellanen Dolores Pimento -tyyppi.

Mulla kärähti käämit totaalisesti. Oli käytäntö tai ei, millä helvetin oikeudella hän alkaa toista aikuista ihmistä "kouluttaa"? Varsinkin kun en missään vaiheessa kieltäytynyt väistämästä tai yrittänyt tunkea väkisin (hänen mielestään) väärältä puolelta, kunhan pysähdyin sekunniksi. Mun tietääkseni ei ole mitään lakia joka velvoittaisi kulkemaan rapuissa tiettyä kohtaa. Ehkä on olemassa jokin porrasetiketti, mutta etiketin noudattaminen on täysin vapaaehtoista. Jos kutsuilla päätän syödä soppaa haarukalla niin eikö se ole mun oma asiani?

Ärähdin naiselle takaisin jotain tylyä ja ikävää, ihme kyllä. Yleensä tyydyn kohtalooni ja annan muiden huomautella, huudella, nimitellä, töniä, puskea kyynärpäillä, lyödä nyrkillä selkään/ kasvoihin, näyttää sormea ja huudattaa auton torvea (kaikki nämä on joskus tapahtuneet). Olen vaan ryöminyt kotiin nuolemaan haavojani. En enää.

Mulle on tässä viimeisen parin vuoden aikana valitettu/ huomautettu kirjallisesti/ huudeltu koirasta (monet, monet kerrat), jätteiden lajittelusta, pyörälläajotyylistä, portaiden nousemisesta, pihan sotkemisesta, tupakoinnista, ulkonäöstä, kaverivalinnoista, epäsiveästä elämästä (hah! suorastaan ironista), metelöinnistä ja ties mistä.

Erikoista tästä tekee se, että mä en todellakaan ole mikään huligaani. Vietän tappotylsää, hiirenhiljaista elämää. Välillä on veto pois, masentaa, ei jaksa pingottaa. Lähes aina elän silti turhankin kunniallista elämää. Lajittelen roskat, en tupakoi bussipysäkillä katoksen alla, en heittele roskia maahan, en pidä bileitä kotona, en huudata stereoita iltaisin, en kaahaa pyörällä, en aja ratikassa pummilla, en ulkoiluta koiraa talojen pihoilla. Koira ei metelöi kotona yksin ollessa, sen olen lähimmiltä naapureilta selvittänyt. Avaan mummoille oven, en kävele päin punasia jos valoissa odottaa myös lapsia, käytän pyöräillessä kypärää, osallistun pihatalkoisiin ja kiikutan lasipurkit kierrätykseen. Unelmanaapuri ja -kanssakansalainen? Ehei.

Havahduin mun sylkykupin rooliin vappuaattona. Ohikulkeva mies pelästyi kahta koiraa, jotka juoksi irrallaan miehen luokse takaapäin. Koirien omistaja oli roteva, vanhempi naisihminen. Sellainen justiinamainen rouva, jonka kanssa ei tuntematon kovin mielellään hankkiudu tekemisiin. Mitä aikuinen mies siinä voi tehdä? Purkaa pelästyksensä ja nolostumisensa helpompaan uhriin, joka sattui olemaan paikalla. Sain kuulla kunniani kaikkien koiranomistajien puolesta, kun ei siivota jätöksiä vaikka miehen lapsiparat leikkii samoissa pusikoissa. Mies huusi ja osoitteli mua sormella (sellaista siis todella tapahtuu muuallakin kuin leffoissa). En sanonut mitään.

Samassa talossa asuva koiranomistaja ei ollut uskoa korviaan kun kerroin että mulle on huomauteltu useampaan kertaan koirasta. Hänelle ei kertaakaan. Mä olen vaan niin ylikiltin ja puolustuskyvyttömän näköinen että saan niskaani vihat, jotka kuuluisi sellaiselle jota vastaan ei uskalleta nousta. Mulle on jämähtänyt tämä rooli päälle. Pentuna mua sai kiusata mielinmäärin - ja kiusattiinkin, sekä lasten että vanhempien (mm. opettajien) taholta. Minkäs tein? Äidille jos kertoi niin se parhaimmassa tapauksessa ei välittänyt, pahimmillaan lisäsi vettä myllyyn.

En mä osaa olla välittämättä tollasista. Mä en ole niin kovanahkanen ettei huutaminen ja nimittely satuttaisi. Päin vastoin, mä olen niin herkkähipiäinen, että vetäydyn mieluiten pois seurasta ja olen itsekseni. Ulkoapäin uskoisin olevani suhteellisen hajuton ja mauton, tarkoituksella. Luulisi, ettei ärsytä ketään. Todellisuus on osoittanut toisin.

Mä olen kuin Ice Age -leffojen oravamainen sivuhahmo. Ulkopuolinen, yksinäinen vipeltäjä, joka haluaa vain touhuta omiaan muista välittämättä. Se olisi hyvin onnellinen kun saisi vain pähkinänsä. Ja silti sille aina käy huonosti.

Siinäkin mielessä voin samastua tuohon otukseen, että 2 osan lopussa siltäkin meni lopulta hermot kun pähkinä meni taas sivu suun, kala nappasi sen härskisti kitaansa. Jotain nyrjähti sen päässä ja taustalla kongi kumahti. Se löysi sisäisen raivoapinansa ja silmät viiruina, niskavillat pystyssä se hyökkäsi yksin piraijalauman kimppuun ja hommasi pähkinänsä takaisin. Melkein voin kuulla pääni sisällä samanlaisen kongin kumahduksen, nyt riittää saatana!

Tästä lähtien mä en aio olla helppo uhri, johon voi purkaa päivän hutuksen jos siltä tuntuu. Mä sanon takasin. En käännä toista poskea. Mun pähkinää ei enää pöllitä!