Ihan hyvin juhannus meni sittenkin. Kaveri perui tuopittelun, mutta toinen yllätti ja suostutteli mut ihan peräti biletyspaikkaan. Siellä viihdyttiinkin tappiin asti. Hauskaa oli :)

Lupailin kirjoitella vastaisuudessa yleisimmistä asioista, mutta ehkä tämän innoittamana päätin sittenkin vielä referoida aiemmin tapahtunutta sekä nykyistä tilannetta mun elämässä. Toivon mukaan se voisi herätellä toivoa muissa samantapaisista ongelmista kärsiville.

Olen paininut n. seitsemän vuotta keskivaikean masennuksen, unettomuuden, sosiaalisten pelkojen ja jännittämisen sekä erittäin heikon itsetunnon kanssa. Oikeastaan olen saanut tapella niiden kanssa koko ikäni, mutta n. vuonna 2000 en enää pärjännyt itsekseni vaan menin lääkäriin. Mulla ei tietenkään ollut hajuakaan mistä sietämätön paha olo, unettomuus ja ahdistus johtui. Tuntui vaan, että seinät kaatuu niskaan ja en yksinkertaisesti pärjää enää. Hävetti ja pelotti. Onneksi terveyskeskusessa sattui olemaan fiksu ja pätevä nuori lääkäri, joka suhtautui asiallisesti tilanteeseen ja antoi lähetteen sosiaalityöntekijälle (mitä tosin en ymmärrä miksi sinne?).

Sosiaalitäti olikin sitten kaikkea muuta kun pätevä. Siinä tilanteessa olin niin rikki ja hajalla, etten tiennyt miten jaksan seuraavaan päivään. En kyennyt nukkumaan, en jaksanut huolehtia itsestäni ja elämänhallinta luisui päivä päivältä enemmän käsistä. Ja mikä pahinta, en tiennyt todellaakaan miksi. Luulin olevani yksinkertaisesti seonnut, hullu. Opiskelut ei edenneet, en jaksanut käydä töissä. Täti sitten pää kallellaan selittää, että voinhan minä mennä terapiaan sitten valmistuttuani (vaikka tuskin kykenin käväisemään koulussa!?! vaikka olisin kyennytkin, valmistumiseen olisi mennyt 2-3 v.) omalla kustannuksella jos vielä siltä tuntuu. Kelan korvaamasta psykoterapiasta rouva ihmistenauttaja ei maininnut sanallaakaan ennen kuin itse kysyin asiasta, johon hän kommentoi, että se on tarkoitettu sellaisille, joilla on ihan oikeita ongelmia.

Luulin kuolevani siihen paikkaan. En tiennyt mitä tehdä enää. Onneksi olin jostain, ehkä lääkäriltä, saanut Valkonauhaliiton yhteystiedot ja jättänyt sinne tietoni. Pääsin sinne alustavaan keskusteluun. Heilläkään ei ollut sillä hetkellä vapaita paikkoja terapiaan, mutta keskustelussa todella empaattinen, ymmärtäväinen ja ensimmäisen kerran tilanteeni ihan tosissaan ottava nainen kertoi että Kelan korvaamaan terapiaan oli mahdollista päästä jopa ihan tavallisilla kuolevaisilla. Hän neuvoi miten pääsen alkuun. Tuntui kuin olisi hukkumaisillaan saanut kiinni jostain, edes jotain toivoa oli vielä olemassa.

Psykoterapiayhdistyksen kautta sain tulevan terapeuttini yhteystiedot. Ennen hänelle päätymistä kävin toisenkin terapeutin luona alustavassa jutustelussa, mutta jotenkin vain meillä ei kemiat kohdanneet samalla tavalla kuin M:n kanssa. Hänen kanssaan ollaan nyt yli viisi vuotta setvitty elämääni. Viimeisimmät vuoden omalla kustannuksella harvakseltaan. Terapia on ollut raskain, vaikein ja ehdottomasti paras asia mitä olen koskaan tehnyt. En missään nimessä istuisi tässä ilman sitä.

Tällä hetkellä tilanne on täysin erilainen kuin terapiaa alottaessa. Nykyään hallitsen pääasiassa itse tuntemuksiani eivätkä ne mua. Kykenen käymään töissä ja olen alottanut opiskelut uudelleen, tällä kertaa aion myös valmistua. En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että voisin toipua näinkään hyvin, vaikka hommaa on vielä jäljelläkin ja ajoittain menee vielä aika huonostikin.

Masennuksen, jännityksen ym. mielen ongelmien taustalla on yleensä lapsena ja nuorena sisäistetyt käsitykset itsestä ja muista. Ilman huomiota, arvostusta, tukea ja rakkautta jäänyt lapsi ei ymmärrä ettei vanhempi kykene niitä antamaan omasta tilanteestaan johtuen vaan kääntää asian itseään vastaan, minä en ansaitse mitään hyvää. Lapsi tarvitsee niin kipeästi hyvät ja luotettavat vanhemmat, että jos niitä ei ole, lapsi luo ne omassa mielessään. Eli käsittää puutteet ja viat itsestään johtuviksi, ei vanhemmistaan.

Tämä on ihmisyydeen suurimpia tragedioita, mutta toisaalta myös mahdollisuus. Mahdollisuus selvitä ankeasta lapsuudesta jopa hirviömäisten vanhempien kanssa. Vääristyneet käsityksetkin on opittuja, ei kiveen hakattuja ja lopullisia. Niitä voi (parhaiten terapiassa) vähitellen muuttaa ja oppia pois itsevihasta, häpeästä ja syyllisyydestä. Aikaa ja työtä se tosin vaatii.

Lopuksi vielä yksi huomio. Anteeksiantamisen tärkeyttä korostetaan jatkuvasti siellä sun täällä. Omasta mielestäni sen asian kanssa ei voi eikä kannata kiirehtiä. Toipumiseen kuuluu oleellisena ja tärkeänä osana myös raivo ja pettymys omia vanhempiaan kohtaan, oli heidän puutteensa miten ymmärrettäviä ja inhimillisiä hyvänsä. Anteeksianto tulee sitten ajallaan ihan itsestään, sitä ei voi pakottaa tai teeskennellä.

Tällaisen myllyn läpi olen siis pusertunut ja tässä olen nyt. Toivoa toipumisesta todellakin on, vaikka se onkin hidasta ja raskasta. Toisaalta oman menneisyytensä läpi perannut ja itsensä kanssa kunnolla tutustunut ihminen on lopultakin vahvemmalla pohjalla kuin onnellisempien tähtien alla syntynyt ja perinteisessä mielessä hyvin pärjännyt ihminen.