Tänään on ollut aika ristiriitainen olo. Toisaalta hyvä, toisaalta ei. Perusolotila on ok, mutta kokoajan hirvittää, että kohta menee taas huonommin. Osaankohan enää edes nauttia hyvästä olosta vai värittääkö sitä aina pelko tulevasta? Silloinkin, kun siihen ei ole aihetta.

Tekisi mieli lopettaa terapia. Onhan siellä jo ravattukin yli 5 vuotta. Sekin hirvittää. Terapeutti tuntuu jotenkin pisteliäältä ja ilkeältä nykyisin, en tiedä mistä johtuu. Kenties harkittua eteenpäin potkimista, omille siiville patistamista. Tai siltäkin puolelta kyllästymistä ja väsymistä samojen asioiden jankkaamiseen. Monet terapeutin sanoista on viimeisen puolen vuoden aikana satuttanut aika pahasti, aiemmin en ole kuullut vastaavia piikkejä. Pelottaa, että olen huomaamattani liukunut huonompaan suuntaan, mistä terapeutti ehkä on ärtynyt. Tai sitten olen muuten vain pohjimmiltani niin paska ettei edes kaikennähnyt ammattiauttaja mua kestä...? Sellaistakin on tullut mietittyä huonoina hetkinä. Ei ole pahemmin todistusaineistoa päinvastaisestakaan.

Kaksi poikaystävää on vuosien varrella jättänyt ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta, kävellyt vain tiehensä ja todennut kylmästi, että "tämä oli tässä". Tiedän miten järjettömältä se kuulostaa, mutta tuntuu että mussa on jokin käsittämätön perusvika persoonassa, jota kukaan ei siedä. Olen kuin saman merkkinen magneetti muiden joukossa, ihmiset automaattisesti työntyvät pois läheltä. Nekin, jotka erehtyvät lähelle sinkoutuvat kohta vauhdilla ja kauas. Enkä ymmärrä miksi.

Jokaisen eron jälkeen on entistä vaikeampi luottaa muihin. Pelkään muuttuvani katkeraksi ja ilkeäksi eukoksi. Välillä olen sietämättömän kateellinen muille, mikä hävettää silmittömästi. Niin kuin heidän onni olisi multa pois. Ikävä kyllä omat ongelmat tuntuu kipeimmiltä muiden menestyessä elämässään. En silti haluaisi missään nimessä vetää muita mukanani pohjamutiin, mieluummin elän yksin eristyksissä. Niin kuin aika pitkälle elän nytkin, ennen elin vielä enemmän. Edelleenkään kukaan, ehkä terapeuttia lukuun ottamatta ei tunne mua kokonaan. Kaikilta kavereilta olen pitänyt jotain piilossa itsestäni, kaikki ei edes tiedä terapiassa käynnistä.

Tunnenkohan itsekään itseäni oikeasti?