Tämä kesä on ollut suhteellisen rankkaa aikaa, noin niinku kesäksi. Yleensä talvet on vaikeimpia. Jouluun asti menee ok, mutta se tolkuttoman pitkä kevään odotus. Pimeä ja kylmä, pahimmillaan räntäsateinen tammi-helmikuu. Brrr!

Olin jo aika optimistinen, että masennus olisi mun osalta ainakin toistaiseksi historiaa. Vielä kesäkuussa meni suht hyvin. En tiedä miksi, mutta viime aikoina on ollut aika huono fiilis. Sunnuntai-iltana aloin yhtäkkiä suihkussa itkeä ihan hillittömästi eikä se meinannut loppua millään. Vielä sängyssä nukkumaanmenon jälkeen tuli vedet silmiin ihan varottamatta. Outoa, ei yleensä tolla tavalla käy kuin ehkä just masennusta edeltävinä kausina. Ehkä se on tää kesä ja pitkä yksinolo, kun kaikki tutut on karanneet lomalaitumille. Muistuttaa niin paljon niitä aikoja kauan sitten kun kesät oli pelkkää yksinoloa ja eristyneisyyttä.

Eilenkin itketti vähän, ei kuitenkaan niin pahasti kuin viikonloppuna. Itkun seassa tulee väläyksenomaisia flash backejä lapsuus- ja nuoruusvuosien kipeimmistä kokemuksista. Jotkut on tosi voimakkaita ja tuntuu kuin eläisi ne uudelleen, tässä ja nyt.

Kesällä ei ole sellaista normaalia arkihässäkkää mihin paeta mielen syvässä päässä vaanivia muistoja. Normaalisti telkkari hössöttää nurkassa (nyt ei tule kuin kuppasia uusintoja), kaverit tulee käymään tai tekstailee, on opiskelu- ym. kiireitä. Paljon parjattu nykyajan kiireinen elämäntapa on kait aika pitkälle tarkoituksella luotua, tosin kaikki ei tilanteeseensa voi kovin paljoa vaikuttaa, on mentävä muiden mukana jos meinaa pärjätä. Kiire pelastaa sellaiselta, mikä hiljaisuudessa nousee pintaan. Eikä se ole helppoa kohdattavaa.

Yritän jotenkin jaksella turruttamatta tunteita millään roskalla, b-luokan jenkkileffalla tai muulla ajatukset puuduttavalla soopalla. Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa, vai mitä?