Sanattomaksi vetää. Reissu oli uskomaton. Paineltiin viikko loistavassa porukassa Suomen henkeäsalpaavimmissa maisemissa. Yhteishenki oli käsinkosketeltavaa, kunto nousi vaeltaessa ja arkiset huolet liukeni kesäiseen järveen.

Ennen kaikkea matka muistutti siitä, että maailmassa on omista ongelmista huolimatta paljon, paljon kaunista. Ihan ikkunan takanakin.

Olo on nyt liian herkkä reissun tarkempaan puimiseen enkä haluakaan pilata fiilistä liialla analysoinnilla. Itku tuli eilen kotiin lähdettäessä ja sen jälkeen sitä on riittänyt, ihme miten paljon voikin vajaassa vuorokaudessa itkeä kuihtumatta nestehukasta. Onneksi (toivottavasti) samoihin maisemiin pääsee pian uudelleen.

Huh. Uskaltaisikohan katsella reissukuvia hieman? Vai siirtyisikö suoraan itkuvaiheeseen?