Aikani ihmeteltyäni ja rimakauhua podettuani päätin aloittaa oman blogin. Tuskin tämä sattuu, ainakaan kovin paljon.

Lähtötilanne kirjoittamiseen on tasaisen epätasainen. Olen viimeiset seitsemän vuotta potenut enemmän tai vähemmän masennusta (ikää on alle 30), nyt uskon ja toivon taudin olevan voiton puolella. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Elämä on ollut yhtä ylä- ja alamäkeä oikeastaan aina. Viime vuonna meni hyvin, ainakin ulkoisesti ja tuntui, että nyt alkaa arska paistaa risukasaan. Töissä meni hyvin, opiskelut luistivat ja seurustelin vihdoin järkevän miehen kanssa.

Sitten tuli romahdus. Ero. Itsetunnon haihtuminen savuna ilmaan. Masennus.

Terapeutilta tuli tuomio: en kykene parisuhteeseen. Terapeutti itse käytti ilmaisua "et ole valmis", mutta en oikein jaksa uskoa muuttuvani tästä kovinkaan paljon parempaan suuntaan. Terapiaa on kuitenkin takana jo yli 5 vuotta. Erityisen rankalta se tuntui siksi, ettei minulla ole koskaan oikeastaan ollut perhettä. Elin yh-äidin kanssa ainoana lapsena, kaikki sukulaiset asuvat toisella puolen maata tai ulkomailla. Isää en koskaan tavannut vauvaiän jälkeen. Hän kuoli vuosia sitten. Äiti ei kyennyt juurikaan tunnepuolella olemaan läsnä, silloin harvoinkaan kun oli kotona.

Mikään ei koskaan ole tuntunut hirveämmältä kuin ajatus, että yksinäisyyttä jatkuisi koko loppuelämän. Pärjään kyllä itsekseni, enkä aina koe yksinäisyyttä. Välillä kaipuu läheisyyteen toisaalta repii sisuskaluja kuin oksasilppuri. Pakko yrittää jotenkin hyväksyä ajatus, että mahdollisesti elän loppuun asti yksinäisenä sutena.

Ihmissuhteilun tekee vaikeaksi se, etten uskalla toivoakaan mitään hyvää. Elän edelleen samaa pettymystä, jota koin lapsena. Mikä on tyhmää, tiedän. Helpommin vain sanottu kuin tehty, se vanhojen hautaaminen ja tässä hetkessä eläminen. Ajatuksissa se on vielä mahdollisuuksien rajoissa, alitajunnassa ja tunnetasolla ... en tiedä. Miksi avautua ja antautua haavoittuvaksi, jos ei kestä haavoittumista enää yhden hiusmurtuman vertaa?

Kaikesta huolimatta aion yrittää. Ehkä tämä kirjoittaminen on yksi tapa yrittää rikkoa itseni ja muun maailman väliin tullutta muuria.

Lähden viikonloppuna pienelle porukkalomalle, ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa. Yhteismajoitus, tiivistä ohjelmaa ryhmän kanssa viikon ajan. Hirvittää niin paljon että oikeastaan huvittaa. Miten voi pelätä ihmisiä niin paljon?