Jo toinen nollarivi juomapäiväkirjaan. Aika mitäänsanomaton tunne, ei tästä mitään voittajafiilistä saa revittyä millään. Sitä paitsi ensi viikosta ei tule nollaviikkoa, se on varma. Duunipaikan kuntopäivä pitää siitä huolen. Kai maksan rääkkäyksenkin voi laskea kuntoiluksi? Näköjään.

Viikonloppu meni nopeasti ja huonosti. Aloitin lukukauden toisena koulupäivänä lintsaamisen. Lintsaus on vähän kuin ryyppäys, into siihen ei laimene vuosien myötä, mutta muiden silmissä se alkaa näyttää entistä tyhmemmältä iän karttuessa. Kiellettyjä hedelmiä tavallaan molemmat. Ei vain motivaatio riittänyt aurinkoisen lauantaipäivän uhraamiseen tunkkaisessa luokkahuoneessa, muuta syytä en nyt keksi. Väsytti, tympi ja sapetti. Kaikkea älytöntä voikin keksiä omaksi kiusakseen, opiskeluko jotenkin muka tekee hyvää ihmiselle? Työnantajalle se tekee hyvää, korkeintaan välillisesti työntekijälle. Muutama euro lisää palkkaa ja todistus seinälle. Jippii.

Kuten näkyy, motivaatio on tosi tiukassa. Viime päivinä riivannut masennus ei ole auttanut asiaa. Samanlainen olo kuin päähenkilöllä Erlend Loen kirjassa Doppler. Mies muutti metsään telttaan asumaan kyllästyttyään nykymaailman menoon. Häntä jurppi ihmisten (erityisesti oma) "fiksuus", miten elämässä kokoajan tähdätään fiksuihin asioihin. Pitää opiskella, hankkia kunnon työpaikka, pari lasta, auto ja omakotitalo täynnä tekniikkaa. Se kun on fiksua.

Itse kutsuisin fiksuja asioita normeiksi, eivät ne välttämättä ole sen fiksumpia kuin "huono" työpaikka, ei lapsia tai autoa ja kerrostaloluukku ilman plasmatelkkaria. Mutta niitä kuuluu haluta. Jos valitset toisin, joudut selittelemään valintojasi. Alkoholin käyttö jos mikä on normi Suomessa. Yritäpä selvitä juhlista juomatta, ilman yleisesti hyväksyttyä syytä: raskautta, autoilua, töihin menoa aikaisin aamulla tai lääkekuuria. Alkoholistiksi tunnustautuminenkaan ei aina riitä. Varsinkin jos kavereiden alkoholinkäyttö on samalla tasolla tai jopa suurempaa. "Ethän sä juo sen enempää kun mäkään, ei sulla mitään ongelmaa ole". Monelle alkkikselle myös todetaan "voithan sä nyt yhden paukun ottaa". Aika järkkyä. Kuvitelkaapa, että kyse olisi mistä tahansa muusta ongelmasta. Sanottaisiinko diabeetikolle missään tilanteessa, että "pitääkö sun joka päivä piikitellä insuliinia, voithan sä kerran jättää väliin".

Normin ulkopuolelle astuminen ei ole oma asia, koskaan. Helposti kuvittelee, että juomisen lopettaminen tai vapaaehtoinen lapsettomuus olisi täysin oma asia. Mitä se kenellekään muulle kuuluu? Kyllä se vain näyttää kuuluvan. Erilaiseen valintaan päätyvä yksilö ehkä ajattelee, että yleinen elämäntyyli on ok, mutta se ei sovi mulle, mä teen toisin. Muille erilaisuus näyttäytyy pyllistyksenä heidän elämäänsä kohtaan.

Erilaisuus ahdistaa ja pelottaa, koska se ravistelee turvallisia elämän puitteita, niitä pirun normeja. Tavis uskoo, että normeja noudattamalla hänet hyväksytään, hän on yhteiskuntakelpoinen hyvä ihminen. Hän lunastaa paikkansa yhteiskunnassa normaaliudellaan, kuten hänet on kasvatettu kotona noudattamaan vanhempien käskyjä. Taviksen mieleen ei koskaan ole tullut kyseenalaistaa mieleen istutettujen mallien tarpeellisuutta saati järkevyyttä, siihen ei yksinkertaisesti ole ollut tarvetta. Sitten kun lintukotoon lehahtaa joku, joka elämäntyylillään näyttää, että raamien ulkopuolellakin on elämää, ja vielä hyvää sellaista, kriisi on valmis.

Ihmisen pitää normien sisällä sisäinen (kuviteltu) pakko. Ruodusta poikkeaminen tuottaa häpeää, ja sitä häpeää yritetään kaikin keinoin saada muidenkin poikkeavien niskaan. Keinot on loputtomat, ulkopuolelle sulkeminen, panettelu, juoruaminen, vähättely, nauraminen, työpaikka- ja koulukiusaaminen, väkivalta. Kaikki ne tuottavat uhrilleen häpeää ja nöyryytystä. Usein keinot toimivat ja sooloilijat palaavat kansan syvien rivien joukkoon.

Eivät normit tietenkään ole turhaan syntyneet. On paljon asioita, joita ihmiskunta ei halua kohdata ja niihin sortuvat ihmiset on hyvä saada luopumaan aikeistaan. Pedofilia on yksi rankimmista ja kovaa tuomitsemista siihen kohdistuukin - syystä. Sen sijaan on hyvin vaikea ymmärtää miksi esim. kasvissyönti ja lapsettomuus herättää niin voimakkaita reaktioita. Olen itse syyllistynyt molempiin synteihin jo pitkän aikaa, tosin kasvissyönnistä olen vähitellen irrottautumassa henkkoht syistä. Kenen varpaille astun eläinten raatojen syömisen välttämisellä (vaikken asiaa niin ilmaisisikaan)? En ole koskaan tuputtanut ruokavaliovalintaani muille tai asettunut muiden yläpuolelle sen perusteella. En edes mainitse asiaa ellei ole pakko. Silti olen loputtomasti saanut perustella sitä, puolustella ja väitellä.

Lapsettomuus vasta niskavillat nostattaakin perheellisiltä. Musta tuskin olisi kenenkään vanhemmaksi, enhän mä terapeutin mukaan edes ole valmis seurustelemaan. En tiedä olenko koskaan, epäilen tällä hetkellä suuresti. En yleensä viitsi alkaa selostaa asiasta puhuttaessa koko surkeaa historiaani, saati mielen ongelmiani, totean vain etten halua lapsia, ettei musta varmaan olisi siihen. Sillä on poikkeuksetta kaksi vaihtoehtoista seurausta. 1. toteamuksen mitätöinti, mieli muuttuu pomminvarmasti vielä. 2. jumalaton haloo. Paasataan yhteen ääneen perheonnesta ja elämän arvoista ja ties mistä, niin kuin muuta elintapaa ei olisikaan. Mua on haukuttu sen vuoksi itsekkääksikin, mikä on kaiken huippu. Lähemmäs seitsemän miljardia ihmistä, hillitön väestönkasvu (ok, lähinnä kehitysmaissa) ja luonnonvarojen kulutus, joka ylittää reippaasti  niiden uusiutumisen (ja luonnonvarathan kulutetaan täällä länsimaissa). Itsekästä olla lisääntymättä? Vielä paskoilla geeneillä ja tuhansilla traumoilla varustettunakin? Aika paksua.

Vaikea välttyä ajatukselta, että lasten hankinnassa sittenkin on joku vaiettu pettymys haudattuna. Joku ikävä tabu, jota lapsettomuus sohaisee. En epäile, etteikö lapset olisi monelle todella tärkeä ja ihana asia. Mutta hyvin monelle sen täytyy olla jotain muutakin, ei ole mahdollista, ettei poikkeavaa valintaa muuten voisi hyväksyä. Koira on mulle elämäni yksi tärkeimmistä asioista, rakas ja huonoina päivinä suorastaan hengissä pitävä. Mua ei silti loukkaa millään tavalla, jos joku ei halua hankkia koiraa tai ei halua sellaista edes lähelleen. Hänen menetyksensä se on, ei mun. Jos koiria ei osaa arvostaa niin erittäin hyvä ettei sellaista hanki esim. lapsien tai puolison painostuksesta. Maailmassa on liikaa koiria, vai pitäisikö sanoa liikaa huonoja omistajia.

Hesarissa oli tänään sunnuntaina todella hyvä kirjoitus Sunnuntaiosiossa, s. D3. Annamari Sipilä kirjoitti lapsiperheistä ja juuri siitä pettymyksestä, jonka olemassaolosta olen saanut vihjeitä pitkän aikaa. Siitä, kuinka pariskunnille "on tuputettu lapsiperheen kiiltokuvamallia, ja vieläpä monelta taholta" ja kuinka oman lapsen rääkyessä sylissä voikin huomata ettei pidäkään vanhemmuudesta. Mutta sitähän ei voi sanoa. "Se olisi sosiaalinen itsemurha." Sipilän mukaan tämä tabu on nyt murtumassa. Ranskassa kirjailija-psykoanalyytikko Corinne Maier on julistautunut pettyneeksi äidiksi ja on kirjoittanut kirjan siitä, kuinka lapset pilaavat elämän. Hän listaa kirjassaan lapsenteon haittapuolet. Pitää varmaan lukea, ihan vain jotta saa muutaman ässän hihaan, tempaistavaksi pöytään kun seuraavan kerran joutuu puolustuskannalle valintansa kanssa.

Täytyy lopuksi vielä väärinkäsitysten välttämiseksi mainita, etten vihaa lapsia, päin vastoin. Jos vihaisin, hankkisin niitä mahdollisimman monta, siinähän kärsisivät ahdistuneesta äidistä ja mahdollisesti perintönä saamastaan biposta. Mielestäni lapset ansaitsevat paremman lapsuuden lähtökohdaksi elämälleen kuin kykenisin antamaan.