Flunssa voi hyvin, minä en. Illalla pitäisi lähteä reissuun. Ei mene lomallelähtö ihan käsikirjoituksen mukaan, mutta mikäpä menisi?

Syksy saa, minä en. Alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää selibaatti, tosissaan. Kohta vuosi kärvistelty paria helpotuksen hetkeä lukuun ottamatta. Jos terapeuttia on uskominen niin tällä tyylillä jatketaan vielä vuosia, ehkä loppuikä. Hänen mielestään kun en kykene seurustelemaan, ja onhan se empiirisillä tutkimuksilla todistettukin. En vain kykene luottamaan toiseen ihmiseen tarpeeksi ja uskomaan siihen, että muhun voisi kiintyä. Ei ole elämän varrella ollut montaa tilaisuutta luottaa. Kai se kyky jossain syvällä uinuu kun saisi vain sen herätettyä henkiin. En sitten tiedä miten paljon bipolla on ollut osuutta asiaan hoitamattomana ja minkä verran sen nykyään hoidettuna laittaisi kapuloita rattaisiin. Kai bipopään kanssa teoriassa voisi elää? Ainakin, jos tykkää extreme-elämästä.

Mä oon vähän kuin villieläin, kesyttämätön. Viihdyn lähinnä vain luonnossa ja muiden elukoiden kanssa, ystävällismielisiäkin ihmisiä pakenen tai sähisen vihaisesti nurkkaan ahdistettuna. Ystävällismielisyys mua kohtaan oli lähes tuntematon käsite teinivuosiin asti, joten ihmekös tuo. Vieläkin, jos joku tuntematon tai puolituttu on jostain syystä kohtelias tai muuten mukava mulle niin herää epäilys että mitä se haluaa, missä kohtaa se meinaa vetästä maton jalkojen alta. Mulle pelottavinta on ystävällisyys, koska se on outoa ja vierasta. Ilkeys, välinpitämättömyys ja julmuus on tuttua ja turvallista peruskauraa. Pahuus ei helpolla hetkauta, koska olen jo nähnyt melkein kaiken, nahka on paksuuntunut vuosien mittaan ja olen aina varuillani (tosin joillekin asioille ei kovetu koskaan). Ystävällisyys sen sijaan voi saada riisumaan aseet, jolloin pienikin piikki voi satuttaa yllättävän paljon kun ei ole varuillaan.

Tähän terapeuttini luultavasti lainaisi Pikku Prinssiä: "jos antaa kesyttää itsensä, voi joutua vähän itkemään". On siis ollut asiasta "muutaman kerran" puhetta. Ihan loogista ja fiksua, kun vaan pystyisi siihen. En mä kärsimystä pelkää, antaa tulla vaan. Ihmismieli kuitenkin tuppaa olemaan sellainen, että itsesuojeluvaistot (kuten pelko) herää kun jotain vaaralliseksi todettua (kuten muut ihmiset) tulee eteen. Siinä on paha olla avoin ja luottavainen - vaikka sitten pettyisikin - kun polvet tutisee, kädet hikoaa ja aivoissa pyörii vain yksi ajatus: PAKENE. No, ehkä vähän liioteltuna.

Onneksi tilanne ei ole läheskään niin paha kuin vielä muutamia vuosia sitten. Ehkä tästä vielä punnerretaan kuiville. Tosin tämä ihmisarkuus ei suinkaan ole ainoa ongelmani, ihan vain esimerkkinä mainitsin. Kaikkea en kuitenkaan täällä viitsi tilittää. Samaa lajia löytyy siis lisääkin, pienempiä juttuja.

Elämä voittaa, minä en? Näiden iloisten sanojen myötä siirryn lomalle. Voikaa hyvin!