Loma puolessa välissä. Lomasuunnitelma on pitänyt: en ole tehnyt mitään. Mitä nyt uusimman Harry Potterin luin. Hyvä oli, tietenkin.

Eräs ihminen, jonka suhteen olen (haluamattanikin) elätellyt toiveita, osoittautui lopultakin pelkäksi pettymykseksi. Järki sanoi sen jo kauan sitten, mutta vasta nyt meni jakeluun. Toivon rippeet alkaa vähitellen kuolla ja muuttua muistoiksi. Hyvä niin. Olo on hirveä, mutta toisaalta toivon kuoleminen luo toivoa. Toivoa päästä lopullisesti irti ja alkaa unohtaa. Jonkin aikaa tässä saa vielä räpistellä, mutta nyt ainakin suunta on selvä edestakaisen, kuluttavan huopaamisen sijasta. Nyt ei ainakaan ole enää mitään hampaankolossa, ei mitään mikä jälkeenpäin olisi mietityttänyt.

Tuo ihminen vain on yksinkertaisesti henkisesti sellaisessa paikassa, jonka mä - luojan kiitos - olen jo jättänyt taakseni. Jotta hänen kanssaan olisi mahdollista olla, pitäisi ottaa iso askel taaksepäin ja sellaista uhrausta mä en ole valmis tekemään. Eikä se varmaan toimisi sittenkään. Meidän välillä on kuitenkin aika paljon pahaa. Katkeruutta, pettymyksiä ja kaunaa. Harmi, todellakin harmi. Jos tilanne olisi toinen niin olisi voinut olla jotain hyvin kaunista edessä. Mutta jossittelu on suurinpiirtein typerintä mihin elämänsä voi tuhlata, joten se siitä. So long and thanks for all the shit. So sad it should come to this.




Mitäs muuta? Hmm. Ei mitään. Ei mitään uutta auringon, tai siis sadepilvien, alla. Netin ihmeellisestä maailmasta olen onnistunut löytämään pari lupaavaa uutta tuttavuutta, ollaan vaihdeltu sposteja jonkin aikaa. Molemmat kärsivät myöskin masennuksesta. Puheenaiheet ei kuitenkaan juurikaan ole pyörineet masennuksen ympärillä kun ei se sillä lähde ja molemmat osapuolet tietää tasan tarkkaan mistä on kyse. Välillä pitää tietenkin vertailla oireita ja mielialoja samaan tyyliin kuin odottavat äidit vertailee kokemuksiaan keskustelupalstoilla, "tänään olen syönyt kasvispihvejä klo 13.30 ja sen jälkeen lähinnä tuijottanut seinää". Kun ei ketään muuta kuin kohtalotoveria tämä villi ja hulvaton elämä voisi vähempää kiinnostaa.

Hulvatonta tosiaan. Jotenkin vaikea uskoa että tulevaisuus toisi tullessaan mitään muuta kuin työntekoa ja kotona vanumista -parhaimmillaan. Selvästi puskee taas masennusta syksyä kohti. Totta puhuen muutamakin ilahduttava asia on tiedossa ei niin kaukaisessa tulevaisuudessa ja itsestä olisi kiinni järjestää lisääkin niitä. Juuri nyt ei vaan jaksa.

Kyllä tää tästä taas iloksi muuttuu. Ja jos ei iloksi niin hypomaniaksi ainakin... Hyvä merkki ettei sarkasmi ole kuollut, muuten olisin jo huolissani :)