Täällä taas. Sivupohja ilmeisesti alkoi aiheuttaa jonkinlaisia ongelmia, kun tekstit hävisi blogista kokonaan. Ihan itsekseen. Pidän tätä peruspohjaa toistaiseksi, etsin joskus jos en täysissä niin ainakin paremmissa ruumiin- ja hengenvoimissa uuden.

Loma meni todella hyvin. Oli hyvät kelit, kauniit maisemat ja loistava porukka. Aivan kuten kesäkuun reissullakin, jos joku muistaa sellaisen. Tuli liikuttua ja saunottua paljon, alkkista kului yleensä saunasiiderin verran. Yhtenä iltana lisäksi kaksi tuoppia paikallisessa baarissa. Kertyyhän siitäkin viikon aikana alkoholiannoksia, mutta tarkoituksena oli välttää känniörvellys ja krapula. Siinä onnistuin 100 prosenttisesti. Hyvä minä.

Reissut piristää kummasti. Luonnossa liikkuessa olo on rauhallinen mutta virkeä ja muutenkin on parempi fiilis. Reissussa saa ikäänkuin lomaa omasta elämästään, jopa itsestään jollain tavalla. Paluu sen sijaan on aina vaikeaa mulle, se ahdistaa jo etukäteen. Vaikea palata kotiin ja arkeen. Tänään tajusin, etten oikeastaan pidä elämästäni kovinkaan paljon. Olen totuttautunut ajattelemaan, että se johtuu musta itsestäni ja pään sisällä tapahtuvista asioista, ei ulkoisista puitteista. Nyt en ole niin varma. Jos työssä, asuinympäristössä ja sosiaalisissa suhteissa ei ole mitään vikaa niin miksi muualla on niin paljon parempi olla?

Ei kai kukaan työtään rakasta. Eikä tarvitsekaan. Sietäminen on ehkä kuvaavin termi. Alkaa jotenkin olla vaan mitta täysi. Pelkkää rutiinia ja merkityksetöntä puuhastelua. Tekisi mieli häipyä takaisin lomamaisemiin vaikka työttömäksi, mutta toistaiseksi on liian monta sitovaa tekijää nykyisellä asuinpaikkakunnalla, esim. terapia. Ja se perhanan opiskelu, johon motivaatio on totaalisesti kadonnut.

Jotenkin pitäisi itsensä kasata taas ja totutella kaupunkielämään. Meluun, kiireeseen, saasteisiin. Pahinta tekee turhanpäiväisyys, joka paikassa eteen tunkevat markkinointikoneistojen hengentuotteet. Ja tosi-tv, voi luoja.

Viikko luonnonhelmassa pistää kummasti arvot ja ajatukset kohdalleen.