Joopa joo. Voisipa sanoa että on tapahtunut jonkinlaista kehitystä, mihin tahansa suuntaan. Melkein toivoisin että olisi edes ollut rankka ja kasvattava kausi, josta voisi nousta feenikslinnun lailla. Mutta kun ei. Harmaata, tasaista. Tasaisuuden tietysti pitäisi olla bipopäälle harvinaisen hyvä ja toivottava asia. Mutkun.

Taitaa olla ikäkriisistä kyse. Tulee parin kk päästä 30 täyteen. Ja työsuhde täyttää kriittiset seitsemän vuotta. Sätkin kuin kala verkossa, tahtoo irti, karkuun. Mutta velvollisuudet ja pelot pitää paikallaan. Kun kaikki on kuitenkin "ihan ok", miksi keikuttaa venettä? Toiselle on helppo sanoa että nosta kytkintä jos et ole tyytyväinen, elämä on lyhyt, älä arkaile. Omalla kohdalla se ei ole niin helppoa. Varsinkin kun tietää mitä se on kun elämä kaikkea muuta kuin "ihan ok".

Tosin alan kyllä vähitellen kallistua sen puolelle että venettä on pakko alkaa heilutella. Huomaan jankuttavani samoista asioista - varsinkin työstä - jatkuvasti, kyllästyttää itseäkin. Järjetöntä valittaa vuodesta toiseen tekemättä asialle mitään. Ensimmäistä kertaa olen siinä tilanteessa että oikeasti ajattelin hakea yhtä avointa työpaikkaa, jonka bongasin perjantaina. En tiedä mitkä mahdollisuudet saada paikka on, mutta ainakin hakeminen olisi askel kohti muutosta.

Muuten on mennyt kuitenkin joten kuten, matka kauas maailman reunalle meni tosi hyvin. Teki älyttömän hyvää. Talvi meni paljon nopeammin kun oli jotain muuta odotettavaa kun kesä kuukausien päässä. Pää on selvinnyt ilman suurempia ongelmia, mieliala on parempi kuin koko syksynä. Sehän ei tarkoita etteikö se huomenna voisi olla maassa, mutta pitää yrittää repiä iloa siitä jos se edes hetkellisesti on toiveikas.

Olen lukenut Irene Kristerin kirjaa Manian varjossa, oikeastaan se on bipolaarihäiriötä sairastavien omaisille tarkoitettu, mutta siinä on paljon uutta mullekin. Sellaista, jota olisi ollut kiva tietää jo paljon aiemmin. Kuten esimerkiksi että lapsilla ja nuorillakin voi olla oireita vaikka tauti yleensä puhkeaa parikymppisenä. Oireet voi muistuttaa ADHD:tä, joka mulla on joskus (jälkeenpäin) epäilty olleen. Lapsena sanottiin vain pahatapaiseksi nulikaksi ja pistettiin jälki-istuntoon. Monellakohan tänä päivänä doupatulla ylivilkkaalla lapsella onkin keskittymishäiriön sijaan bipo? Epäilläänkö sitä edes?

Ihmettelen kokoajan enemmän miksei biposta edes mainita juuri koskaan. Miksei mulle seitsemän vuoden aikana kun masennus uusiutui ja uusiutui edes vihjattu että kyseessä voisi olla jokin muukin? Ja että siihen on yksinkertainen, vaikkakaan ei varma kyselytesti olemassa. En ole koskaan lukenut lehdestä että bipo olisi todettu ennen kuin on jo mennyt todella huonosti pidempään. Lapsen diagnoosista en ole kuullut koskaan. Mikä siinä on niin kauheaa, että on parempi lakaista ajatuskin maton alle? Vaikka tauti kuitenkin on hoidettavissa. Samassa kirjassa kerrottiin miehestä, jonka melko paha bipo on litiumin avulla pysynyt 20 vuotta kurissa, ei yhtään sairausjaksoa sinä aikana. Ei kuulosta ihan kuolemantuomiolta.

Tekisi mieli alkaa pommittaa lehtien mielipidepalstoja bipoaiheisilla kirjoituksilla, jos edes yksi henkilö tunnistaisi siitä itsensä ja saisi asianmukaista hoitoa (realistisesti sanottuna lääkitystä) sen vuoksi. Ehkä teenkin sen, pitäähän ihmisellä olla harrastuksia... Itsekin alunperin aloin epäillä bipoa kun kuulin nuoren biponaisen haastattelun radiossa. Erityisesti pisti korvaan se kun hän kertoi terveellisten elämäntapojen tärkeydestä, miten valvominen ja krapula vaikuttaa paljon voimakkaammin kuin muihin. Bipoon kun liittyy niin paljon muutakin kuin mielialojen heilahteluja. Eikä niistäkään puhuta. Kirjallisuuttakin on suomeksi saatavilla säälittävän vähän. Siksi suosittelen Kristerin kirjaa kaikille kiinnostuneille.