"Juodaan piimää, tullaan viisaammiksi näin... juodaan piimää, on todellisuus piimää hetkittäin." En tiedä viisastuuko tästä, mutta vatsa ainakin voi huomattavasti paremmin kun nappaa lasin piimää pari kertaa päivässä. Jotain pelastajabakteereita siinä kai on. Pitää vain juoda pienissä erissä ettei samalla nautittu laktoosi pilaa vaikutusta.

Mun massu on aina reagoinut stressiin, jännittämiseen ja ties mihin turhan helposti. Se on melkein aina turvonnut ja inhottavan pömppö. Olen siivonnut ruokavaliota, laktoosi ja (piimää lukuunottamatta) maitotuotteet vähemmälle, vaalea jauho minimiin, sokerin välttelyä. Auttaa vähän, edelleen on tosin turvotusta. Ja omituista kurinaa ja kimeää ininää maha on alkanut pitää, raukka on ihan ihmeissään kun sitä ei rääkätä joka käänteessä. Huhuilee pullan ja jugurtin perään.

Kävin äsken lenkillä ja päädyin juttelemaan melko pitkäksi aikaa yhden mukavan, mua nuoremman naisen kanssa. Se oli aivan hirveetä. Teki kokoajan mieli juosta karkuun sanomatta sanaakaan. Sehän ei ole mulle mitenkään harvinaista, nyt se oli vaan erityisen voimakasta. Viimeisen vuoden, parin aikana paniikki-/ ahdistuskohtaukset tai mitä ovatkaan on olleet suhteellisen harvinaisia. Joskus 10 vuotta sitten ei voinut edes puhua kohtauksista, elämä oli yhtä jatkuvaa paniikkia ja kauhua. Pettymys, kun en olekaan päässyt kohtauksista eroon. Hävettää ja masentaa. Hirveä olo, kun tuntuu ei pysty hallitsemaan itseään.

Käyttäydyin ulkoisesti ihan normaalisti, rapsuttelin naisen koiraa, kyselin sen ikää ja kehuin komeaa turkkia. Tuskin nainen edes arvasi millainen helvetti mun sisällä oli irrallaan. Lopulta sanoin vaan että nyt pitää lähteä, moikka ja painelin tieheni. Tuskastuminen omaan itseeni iski heti kun pääsin muutaman kymmenen metrin päähän. Miksi pitää olla tällainen tunnevammainen? Miten monta vuotta pitää tapella itsensä kanssa, käydä terapiassa, vetää lääkkeitä, käydä läpi mielen synkimpiä sokkeloita ennen kuin pärjää yhdestä keskustelusta ilman tuskanhikeä?

Positiivisesti ajateltuna muutos pahimpiin kausiin on valtava. Hidasta ja tuskallista muutos on ollut, mitään en ole saanut ilmaiseksi. Mielen muokkaaminen muistuttaa tosi paljon kropan treenausta. Ilman tuskaa ei tule tuloksia.

Tiedän, että paniikki johtuu häpeän pelosta. Ei sellaisen "normaalin" häpeän, että sanoisi jotain hölmöä tai toinen nauraisi mulle. Vaan sellaisen syvälle juurtuneen, äärimmäisen tuskallisen koko persoonaa koskevan häpeän pelkoa, pelkoa että mut jätetään taas kerran yksin. Etten kelpaa. Mussa on jotain sairasta, inhottavaa ja pelottavaa. Pelko on laajentunut jo varhaisimpina vuosina koskemaan  myös häpeää ja pettymystä edeltävää toivoa ja halua olla muiden kanssa tekemisissä. Siitä paniikki itseasiassa johtuu, kauhusta itsessä heräävää sinänsä positiivista tunnetta kohtaan. Jos ei uskalla toivoa, olla avoin ja haavoittuvainen ei voi pettyä kovin pahasti, mutta ei myöskään saavuttaa mitään ihmissuhteiden saralla.

Siinä on mun heikkous ja kompastuskivi.