Jr. Jonesilta tuli edelliseen kirjoitukseen kommentti useampine kysymyksineen, päätin vastata niihin tässä (lisäys 18.8.07: siis ihan yleisesti vastaan, teksti ei ole suunnattu henkkoht kenellekään). Joitain asioita on tullut mainittua jo aiemmissa kirjoituksissa, mutta samapa tuo.  

Kirjan Selvästi juovuksissa korkkasin heti haettuani sen kirjastosta. Ensisivuilta tuli pala kurkkuun ja tukala olo, Seppäsen kuvaukset juomisestaan sekä selityksistä, tekosyistä, vähennysyrityksistä ym. tuntui turhan tutuilta. Sen jälkeen iski huojennus, enhän mä nyt sentään joka päivä ole koskaan juonut eikä baarimikot tunne nimeltä (vielä). Varmasti pitää kuitenkin miettiä vielä suhdetta alkkikseen ja mikä sen pariin vetää.

Bipossa hämäävintä on juuri se, että hypomaaniset kaudet tuntuu hyvältä. Ei mullakaan ole koskaan aiemmin ollut ongelmia niiden kausien kanssa, eikä nytkään mitään sellaista minkä kanssa ei pärjäisi. MUTTA. Pienetkin epäilyt biposta kannattaa ehdottomasti selvittää kahdesta syystä. 1) bipo voi pahentua ajan myötä 2) nousukautta seuraa aina alamäki kuin yö päivää. Bipolääkitys (mulla litium) ei tarkoita, etteikö mieliala enää vaihtelisi normaalisti. Myös hypomaanista oloa on ollut, mutta ei niin voimakasta. Toisaalta ei ole ollut myöskään jyrkkiä laskuja ja ankaraa masennusta. Lääkitys tasaa turhan nopeat muutokset mielialassa.

Pelkäsin alussa menettäväni energianpuuskani, koska ne on olleet suurinpiirtein ainoat kaudet kun olen saanut jotain aikaiseksi eikä masennus ole vaivannut akuutisti. Nyt näyttäisi, että on käynyt päinvastoin. Energiaa on tasaisemmin jatkuvasti, ei tule levottomuuden ja aktiivisuuden ryöppyjä, muttei myöskään alakulon ja passiivisuuden alhoja. Tuntuu, että voisin jopa alkaa suunnitella tulevaisuutta muutamaa päivää pidemmälle pelkäämättä etten jaksakaan toteuttaa suunnitelmia. Todennäköisesti jaksaisinkin, koska suuruudenhulluja suunnitelmia en ole enää tehnyt.

Rajanveto normaalin mielialanvaihtelun ja bipon välillä on vaikeaa eikä mulla ole siihen mitään nyrkkisääntöä tai lopullista totuutta tarjota. Monen bipoa epäilevän olen kuullut vetoavan juuri siihen, ettei nousukausista ole haittaa niin ei niitä kannata hoitaa. Mä olen eri mieltä. Jos kuitenkin on masennusta ja sitä hoidetaan niin miksei voisi mainita epäilyistään lääkärilleen/ terapeutilleen / psykiatrilleen? Masennuslääkitys ei sovellu bipon hoitoon ainakaan jatkuvana lääkityksenä, koska se altistaa (hypo)manialle ja ne taas päättyvät masennukseen. Muuttamalla masennuslääkityksen bipolääkitykseen säästyy turhilta nousuilta ja laskuilta. Voihan olla niin, ettei diagnoosia tulekaan eikä asiaa tarvitse enää miettiä.

Kannattaa myös pitää mielessä, että bipopäillä on huomattavasti suurempi itsemurhariski kuin muulla väestöllä. Jos et usko, kysy mun isältä. Hänet löytää eräältä länsisuomalaiselta hautausmaalta. Bipoa ei tietääkseni koskaan todettu - tai hoidettu - mutta pidän kertomusten perusteella melko varmana nakkina.

Mulla ei ole tippaakaan ikävä reipasta hypomaniaa. Vaikka olinkin silloin energinen ja aikaansaava, olin myös levoton, arvaamaton ja epäilemättä aika ärsyttävä. Ikäänkuin nousuhumalainen selvinpäin.

Alkoholin käytön suhteen Jr. Jones osui aikalailla oikeaan, haluan sekä absolutismin että juomisen hyvät puolet. Tilitän asiasta ehkä lisää perinteisesti sunnuntaina krapulassa...