Heissan.

Pitkä aika on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta, monestakin syystä. Ensin nettiyhteys heittäytyi hankalaksi eikä toiminut kuin satunnaisesti, sitten tein remonttia kotona ja kone oli ties missä laatikon pohjalla paketoituna. Sittemmin on ollut hieman hässäkkää, kuten esim... valmistuminen!

Kyllä, sain kuin sainkin kouluhommat tehtyä lopulta. Tutkintotodistus tulee sitten joskus perästä, mutta mä olen hoitanut oman osuuteni loppuun ja jopa ihan kunnialla. Ei millään huippuarvosanoilla, mutta kuitenkin.

Olo on omituinen. Kuvittelin kai, että valmistuminen tuottaisi valtavan helpotuksen ja euforian, mutta ihmetellessä päivät on menneet sen jälkeen. Ei sitä tajua että se uurastus on ihan oikeasti ohi. Kokoajan tuntuu, että pitäisi tehdä jotain hyödyllistä. Läksyjä vaikka.

Jatkon suhteen ei ole suunnitelmia. Toistaiseksi aion vain olla. Möllöttää. Vetää lonkkaa.

Muuten elämä on ollut kutakuinkin entisenlaista. Ei mitään suurempia ylä- tai alamäkiä, tasaista hurinaa. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, ei ainakaan ihan surkea. Huonomminkin voisi olla. Kesäkin tulossa. Jotain pientä kivaa suunnitteilla lomaviikoiksi.

Pakko myöntää, että jotenkin on tyhjä olo kaiken viime vuosien draaman ja höykytyksen jälkeen. Paikallaan polkeva olo. Eräs kouluaikojen kaveri paljasti hiljattain suunnittelevansa jälkikasvua, havahduin tajuamaan ettei tietenkään muiden elämä ole ollut samanlaista kehän kiertämistä. He ihan oikeasti siirtyvät elämässään vaiheesta toiseen. Aika hurjaa. Ehkä se onnistuisi multakin, vaatisi vain valtavaa uskallusta. Ei sitä "terve" ihminen, siis hieman helpommalla päässyt, tajua.

Pelko, jota tuskin uskaltaa sanoa ääneen, leijuu pään päällä mustana pilvenä. Mitä jos tämä itseään toistava vaihe jatkuu ikuisesti? Jos mun elämässä on vain kaksi vaihetta, lapsuuden ja nuoruuden murhenäytelmä ja sen ikuinen jälkipuinti - halusin tai en?  

Tiedän, että traumojen ja vanhan kuonan setvimiseen voi jäädä koukkuun. Että vatvoo ikuisesti sitä miten isä ei välittänyt ja äiti oli ilkeä, eläkeikään asti. Vaikka olisi omia lapsia niin se vuoden 1986 jouluaaton riita on kuitenkin tärkeämpi asia märehdittäväksi kuin tämän hetken asiat ja ihmissuhteet. Mutta musta tuntuu että mun mielen mätä puskee pintaan hyvin rumasti ja äkillisesti, yleensä muiden kustannuksella, jos en itse sitä jatkuvasti vahdi, kaitse ja hillitse. Tarkoittaako se, että olen sen lapsenvahti ikuisesti?

Onhan tilanne muuttunut vuosien varrella. Viime aikoina olen huomannut joissain tilanteissa, että tämä olisi ollut mulle todella vaikeaa 10 v. sitten. Se todella antaa lohtua. Silti on aika vaikea ajatella, että kun tämä asia nyt menee kokoajan persiilleen, niin 10 v. päästä sitten, ehkä... Kun ei sillekään ole mitään takuita. Jotkut asiat on valitettavasti täysin samassa surkeassa jamassa kuin teininä. Kaikesta "sisäisestä työstä" huolimatta.

Pelottaa, että elämä lipuu ohi. Sitten kun mahdollisesti olisin valmis tekemään sitä mitä oikeasti haluaisin, voi olla turhan myöhästä. Enkä edes haluaisi sen kummempaa kuin voida elää normaalia arkielämää ilman, että jatkuvasti pitää murehtia selviämistään. Miten selviän bussimatkasta, treffeistä, työpäivästä, jne. Saanko nukuttua ensi yönä? Erakoidunko täysin kun kaverit perustavat perheen, muuttavat ulkomaille ja yhteydenpito hiipuu.

Tähän tietysti kuuluu sanoa, että on turha murehtia, huomisesta ei kukaan tiedä ja elämä kulkee omia polkujaan. Kohtalo on tuntematon, jne jne, blaa blaa. En tiedä miksi pelkääminen on niin kiellettyä. Ei saisi pelätä, olla vihainen, pettynyt eikä hävetä. Minkä sille voi? Ei saisi olla ihminen, niinkö?

Oikeastaan pelko ja murehtiminen voi jopa olla hyviä asioita siinä mielessä, että ne voi ajaa mut tekemään asialle jotain. En tiedä onko mitään ratkaisua olemassa, mutta mielessä on käynyt että syksyllä voisi aloittaa jonkin uuden harrastuksen. Sosiaalisen sellaisen. Olen yrittänyt miettiä jotain missä tapaisi n. 30 v. ihmisiä, mutta ei tule mieleen kuin jokin liikuntaharrastus. Aika vaikea jossain jumppatunnilla on tutustua kehenkään toisaalta, pukuhuoneessa alkaa jutustella...? "Kivat alkkarit sulla". Ehkei kuitenkaan...

No, pointti oli kuitenkin se, että jotain muutoksia haluan tehdä. Kesä aikaa miettiä mitä.

Hyvää ja rentouttavaa viikonloppua kaikille :)