Huomaa, että on kulunut aikaa edellisestä päivityksestä kun oli käyttäjätunnuskin unohtunut. Täällä kuitenkin taas ollaan ja ehkä masentuneempana kuin koskaan. Koko syksy on mennyt väsyneessä usvassa, turtuneena ja kyllästyneenä.

Aloitan uudessa duunissa marraskuun alussa, muuta uutta tänne ei kuulukaan. Mitään ei meinaa saada aikaiseksi - tosin ei enää oikein jaksa kiinnostaa vaikken saakaan. Olen jotenkin itseni ulkopuolella, katselen ja pudistelen päätäni taustalla, mutten elä elämääni kuitenkaan. Samanikäiset tuttavat on alkaneet urakalla pariutua ja perheytyä, mä poljen paikallani siinä mihin kotoa muutettuani jäin. Tipahdin silloin masennuksen sudenkuoppaan ja siellä pysyn. Nostin masennuslääkeannostusta jokunen viikko sitten, mutta silläkään ei tunnu olevan vaikutusta, jos sivuvaikutuksia ei lasketa.

Mielessä on useampaan kertaan käynyt, että jos kuuden vuoden terapia ei saanut musta normielämään kelpaavaa niin saako mikään. Ei juuri näy valoa tunnelin päässä. Jostain luin, että se on sammutettu energiansäästösyistä.

Viimeinenkin kaveri, josta ajattelin ettei hänen mieltään ilman kidutuskammiota saisi järkkymään, kertoi joutuneensa aloittamaan masennuslääkityksen. Käsittämätöntä. Kovasti nyt tarjotaan henkiselle pahoinvoinnille syyksi yhteisöllisyyden puutetta. Jotenkin tuntuu hätäisesti keksityltä selitykseltä. Kaupunkilaiselämän helmiä on se, että saa itse valita läheisensä. Hermot menisi lopullisesti, jos naapurin äkäinen papparainen olisi jatkuvasti oven takana. Ei se mun masennusta parantaisi. Eikä papparaisenkaan, jos sattuu sellaisesta kärsimään.

Mistä masennus sitten johtuu? Sanoisin, että maailman tilasta. Ei sen vähemmästä. Minkään eteen ei tarvitse enää taistella, auto ja hissi vie, ruoka tulee kaupasta. Suurempien Hyvien Astoiden eteen ei kannata taistella, koska raha ajaa ihmisten edelle. Kaikki hyvät yritykset voi teilata sillä että "se maksaa".  Ihmiset on turtuneet, alistuneet. Itse ainakin olen. Kovin moni yli 10-vuotias ei jaksa uskoa voivansa muuttaa maailmaa, parempi vain sopeutua ja koittaa kestää. Ummistaa silmänsä katuojan juopoilta, tappelevilta teineiltä, raiskatulta ympäristöltä, tehokanalan asukeilta. Ja lopulta kotona tapahtuvilta julmuuksilta. 

Jos Suomeen tuotaisiin jollain ihmeen keinolla herkkyytensä ja uskonsa hyvään säilyttänyt aikuinen, se olisi viikossa lataamossa. Arki on täynnä pientä henkistä väkivaltaa, bussissa tönitään ja tallotaan varpaille, töissä ei tervehditä, ei katsota silmiin, ei auteta pyytämättä, ei kuunnella. Ja koskaan ei pyydetä anteeksi, ellei siihen ole erityistä sosiaalista painetta. Kaikin tavoin viestitetään, ettei sinulla ole väliä. Ne, joilla on vahvat kotijoukot tai ainakin ystäväpiiri, pysyvät tolpillaan ja jaksavat puolustaa itseään. Me, joilla tukipilarit on vähissä, alamme pikkuhiljaa uskoa ympäristön viestin: olen arvoton ja ylimääräinen. Melko vaikeaa on uskotella itselleen olevansa jonkin arvoinen, kun media soittaa fanfaaria perheille, rakkaudelle ja parisuhteelle. Varsinkin taas näin vaalien alla. Yhtään ehdokasta en ole löytänyt, joka ajaisi yksinelävien aikuisten asiaa. Mutta eihän me sitä varmaan ansaittaisikaan. Me luuserit ja hylkiöt.

Aika katkera tilitys tästä tuli, mutta se kuvaa tämänhetkistä mielialaa hyvin. Uskon edelleen, että maailmassa on paljon hyvääkin, mutta juuri nyt se tuntuu kaukaiselta ja tavoittamattomalta.