Eilisilta meni aika kosteasti. Onneksi menin ajoissa nukkumaan enkä lähtenyt kaverin kanssa enää myöhemmin baariin suostutteluista huolimatta. Aamulla heräsin silti aikaisin kaameaan kapulaan ja menkkakrampit vielä päälle. Hikoilin ja kärsin. Nyt on sentään jo parempi olo.

Vettä tulee ja ukkostaa. Sateella on ihanan rauhallista. Sade ropisee tasaisesti ikkunan takana, viileä ilma leviää sisälle kämppään. Tuoksuu puhtaalle ja raikkaalle, kesälle. Ruoho muuttuu syvänvihreäksi, taivas on mustansininen. Ja mikä parasta: ei harmita ettei loma alkanut vielä :)

Pääsin vihdoin eilen juttelemaan kaverin kanssa mua vaivanneista asioista. Teki tosi hyvää. Ajatukset alkaa kiertää kehää ja elää omaa elämäänsä jos niitä ei pääse pureskelemaan jonkun kanssa. Luojan kiitos on kavereita, joille voi puhua melkein mistä vain. Ei sillä että puhuisin yleensä kovinkaan avoimesti, itsesensuuri ja häpeä iskee turhan usein. Helpompi jutella niitänäitä kuin puhua kipeistä asioista. Eilen juteltiin kuitenkin syvällisiäkin.

Tällainen uutisointi hämmentää mua. Miten voi sanoa, että "ampumavälikohtauksen aiheutti mustasukkaisuus"?  Jokainen on joskus ollut mustasukkainen, ei se ole kuolemanvaarallista. Sen sijaan se on, että henkilö ennemmin turvautuu väkivaltaan kuin kestää mustasukkaisuutensa. Jonkin abstraktin asian syyttäminen vaikuttaa vastuun siirtämiseltä uhrin (uhrien) suuntaan, hänhän mustasukkaisuuden on "aiheuttanut". Miksei voi kertoa totuudenmukaisesti, että "välikohtauksen aiheutti ex-mies"? Miksi ylipäänsä pitää kertoa mustasukkaisuudesta, kuka edes on tehnyt diagnoosin miehen tuntemuksista? Onko kyseessä vain oletus? Todennäköistähän se on, muttei siltikään mikään syy ampumiseen. Todellinen syy lienee tekijän mielenterveysongelmat tai tunnevammaisuus, kykenemättömyys tai haluttomuus katsoa peiliin. Suututtaa uhrien sekä heidän ja tekijän läheisten puolesta. Pelottaa myös omasta ja kavereiden puolesta, päätyykö joku meistä joskus otsikkoihin tekstillä "Nainen meni jättämään miehensä ja kehtasi vielä kaikessa röyhkeydessän esiintyä uuden puolison kanssa julkisesti. Puukostahan siitä tuli, molemmille. Naiset kun eivät ikinä opi."

Lähes aina vastaavissa tapauksissa puhutaan pariskunnan tai ex-parin ongelmista, vaikka toinen puoliso ei olisi osallistunut tapahtumiin muuten kuin ottamalla turpaansa/puukosta/luodista. Parista puhutaan myös silloin, kun henkilöt olisivat vasta tavanneet tai vain nettituttavia. Ikään kuin tutustumalla toiseen ihmiseen tai seurustelemalla antaisi toiselle luvan satuttaa, myös silloin kun suhteen päättää heti hälytyskellojen alkaessa soida. Uhri on uhri vain silloin, kun tekijä on täysin tuntematon. Poliisi ja läheisetkin nostavat helposti kädet pystyyn pariskuntien välisessä väkivallassa, suhteen sisäiset asiat on edelleen tabuja eikä niihin puututa. Ei, vaikka uhri anelisi apua. Eihän uhri todellisuudessa anele ennen kuin kulissit ovat kaatuneet tai asiat on jo todella, todella huonosti.

Erityisen surullista on, että vaikka molemmat sukupuolet syyllistyvät mustasukkaiseen väkivaltaan, koti on naiselle vaarallisin paikka kun taas miehelle se on katu. Siitä voi päätellä ketkä tuttujen suorittamaa väkivalta eniten kohtaavat.

Toivon sydämestäni, että asenteet väkivallan ympärillä muutuisi niin ettei kenenkään tarvitse vaieta kotonakaan kohdanneesta henkisestä tai fyysisestä väkivallasta, että uhrit tulisivat kuulluksi ja saisivat tarvitsemaansa tukea. Mun sankari tässä asiassa on eräs keski-ikäinen nainen, johon törmäsin vuosia sitten ollessani töissä sairaalassa. Nainen oli loukkaantunut miehensä pahoinpitelystä, mutta ei niellyt saamaansa kohtaloa pää painuksissa, vaan otti eron ja haastoi miehen oikeuteen. Hän myös kertoi tapahtuneesta avoimesti tuttavilleen ja muillekin (kuten mulle). Oikein! Häpeä sille, jolle se kuuluu: tekijälle.

Voimia kaikille kaltoinkohdelluille, älkää tyytykö ovimaton rooliin!