Joopa joo. Voisipa sanoa että on tapahtunut jonkinlaista kehitystä, mihin tahansa suuntaan. Melkein toivoisin että olisi edes ollut rankka ja kasvattava kausi, josta voisi nousta feenikslinnun lailla. Mutta kun ei. Harmaata, tasaista. Tasaisuuden tietysti pitäisi olla bipopäälle harvinaisen hyvä ja toivottava asia. Mutkun.

Taitaa olla ikäkriisistä kyse. Tulee parin kk päästä 30 täyteen. Ja työsuhde täyttää kriittiset seitsemän vuotta. Sätkin kuin kala verkossa, tahtoo irti, karkuun. Mutta velvollisuudet ja pelot pitää paikallaan. Kun kaikki on kuitenkin "ihan ok", miksi keikuttaa venettä? Toiselle on helppo sanoa että nosta kytkintä jos et ole tyytyväinen, elämä on lyhyt, älä arkaile. Omalla kohdalla se ei ole niin helppoa. Varsinkin kun tietää mitä se on kun elämä kaikkea muuta kuin "ihan ok".

Tosin alan kyllä vähitellen kallistua sen puolelle että venettä on pakko alkaa heilutella. Huomaan jankuttavani samoista asioista - varsinkin työstä - jatkuvasti, kyllästyttää itseäkin. Järjetöntä valittaa vuodesta toiseen tekemättä asialle mitään. Ensimmäistä kertaa olen siinä tilanteessa että oikeasti ajattelin hakea yhtä avointa työpaikkaa, jonka bongasin perjantaina. En tiedä mitkä mahdollisuudet saada paikka on, mutta ainakin hakeminen olisi askel kohti muutosta.

Muuten on mennyt kuitenkin joten kuten, matka kauas maailman reunalle meni tosi hyvin. Teki älyttömän hyvää. Talvi meni paljon nopeammin kun oli jotain muuta odotettavaa kun kesä kuukausien päässä. Pää on selvinnyt ilman suurempia ongelmia, mieliala on parempi kuin koko syksynä. Sehän ei tarkoita etteikö se huomenna voisi olla maassa, mutta pitää yrittää repiä iloa siitä jos se edes hetkellisesti on toiveikas.

Olen lukenut Irene Kristerin kirjaa Manian varjossa, oikeastaan se on bipolaarihäiriötä sairastavien omaisille tarkoitettu, mutta siinä on paljon uutta mullekin. Sellaista, jota olisi ollut kiva tietää jo paljon aiemmin. Kuten esimerkiksi että lapsilla ja nuorillakin voi olla oireita vaikka tauti yleensä puhkeaa parikymppisenä. Oireet voi muistuttaa ADHD:tä, joka mulla on joskus (jälkeenpäin) epäilty olleen. Lapsena sanottiin vain pahatapaiseksi nulikaksi ja pistettiin jälki-istuntoon. Monellakohan tänä päivänä doupatulla ylivilkkaalla lapsella onkin keskittymishäiriön sijaan bipo? Epäilläänkö sitä edes?

Ihmettelen kokoajan enemmän miksei biposta edes mainita juuri koskaan. Miksei mulle seitsemän vuoden aikana kun masennus uusiutui ja uusiutui edes vihjattu että kyseessä voisi olla jokin muukin? Ja että siihen on yksinkertainen, vaikkakaan ei varma kyselytesti olemassa. En ole koskaan lukenut lehdestä että bipo olisi todettu ennen kuin on jo mennyt todella huonosti pidempään. Lapsen diagnoosista en ole kuullut koskaan. Mikä siinä on niin kauheaa, että on parempi lakaista ajatuskin maton alle? Vaikka tauti kuitenkin on hoidettavissa. Samassa kirjassa kerrottiin miehestä, jonka melko paha bipo on litiumin avulla pysynyt 20 vuotta kurissa, ei yhtään sairausjaksoa sinä aikana. Ei kuulosta ihan kuolemantuomiolta.

Tekisi mieli alkaa pommittaa lehtien mielipidepalstoja bipoaiheisilla kirjoituksilla, jos edes yksi henkilö tunnistaisi siitä itsensä ja saisi asianmukaista hoitoa (realistisesti sanottuna lääkitystä) sen vuoksi. Ehkä teenkin sen, pitäähän ihmisellä olla harrastuksia... Itsekin alunperin aloin epäillä bipoa kun kuulin nuoren biponaisen haastattelun radiossa. Erityisesti pisti korvaan se kun hän kertoi terveellisten elämäntapojen tärkeydestä, miten valvominen ja krapula vaikuttaa paljon voimakkaammin kuin muihin. Bipoon kun liittyy niin paljon muutakin kuin mielialojen heilahteluja. Eikä niistäkään puhuta. Kirjallisuuttakin on suomeksi saatavilla säälittävän vähän. Siksi suosittelen Kristerin kirjaa kaikille kiinnostuneille.

Meni näköjään jouluun asti ennen kuin aloin olla taas joten kuten jaloillani. Lokakuussa ajattelin ettei siinä oikeasti niin kauan voi mennä. Menipä kuitenkin.

En tiedä miksi mieli meni niin mustaksi ja niin pitkäksi aikaa. Yleensä on selvitty vähemmällä ja lääkkeiden avulla kohtuullisessa ajassa - vaikkei se tietenkään sillä hetkellä siltä tunnu. Nyt lääkityksestä ei ollut mitään apua, vaikka sen pitäisi purra jo norsuunkin. Lihavaan sellaiseen.

Ehkä tapahtui liian paljon ikäviä asioita vuoden aikana, ei kestänyt enää. Mieli varmaan yritti suojella itseään totaaliselta luhistumiselta, menin täysin lukkoon. Kaikki oli harmaata, yhdentekevää, ahdistavaa. Mikään ei kiinnostanut, ei ilahduttanut. Ei ollut enää tietä ylös. Enkä olisi edes halunnut.

Viime kuukaudet on menneet työn ja kodin väliä tarpoessa, niinhän se oli aika pitkälti ennenkin, mutta nyt en halunnut lähteä minnekään neljän seinän sisältä. En edes suostunut jos joku pyysi. Ainoa hyvä puoli tässä on, ettei ole tullut lähdettyä baariin ja kun mieli alkoi hitusen kirkastua niin aloin harrastaa liikuntaa pitkästä aikaa. Viisi kiloa on tippunut parissa kuukaudessa.

Vaikka tilanne on nyt hieman parempi niin ei olo ole edelleenkään toiveikas. Ensi vuosi näyttää tympeältä. Samaa kotona kyhjöttämistä. Jos jotain muuta ohjelmaa yrittää kehittää niin yleensä siitä tulee tekopirteää muka-hauskaa. Vilkuilen leffassa tai teatterissa kelloa, milloin pääsee kotiin? Pelkään törmääväni ihmisiin, joiden näkeminen vilaukseltakin repisi haavat auki.

Pitäisi varmaan loppuun yrittää keksiä jotain positiivista ettei mene ihan synkistelyksi.

Hmm.

Ai niin, helmikuulle on varattu matka k a u a s. Niin pitkälle, että pitää varoa ettei tipahda maailmankartalta kokonaan. Jotain odotettavaa siis.

Sanoin masentuneelle ystävälle kerran, että kyllä tästä vielä noustaan - niin kuin aina ennenkin. Pitäisi yrittää itsekin uskoa siihen. Ja pitäisi yrittää haluta nousta. Tippuminen kun sattuu enemmän kuin rähmällään lojuminen jo valmiiksi.

Kirjottelen taas kuulumisia, toivottavasti jo ennen pääsiäistä...

Hei.

Niinhän siinä kävi, että heti kun mainostin täällä että vihdoin menee hyvin niin eipä aikaakaan kun ei mennyt. Ja pian sen jälkeen ei todellaakaan mennyt hyvin. Nyt on lääkitys 4-kertaistettu ja elämä mennyt melko tarkkaan ja suoraan sanottuna persiilleen. 2 kk olen vältellyt ylimääräistä ihmistenilmoilla näyttäytymistä ja keskittynyt sängyllä lojumiseen, nukkumiseen ja lihomiseen. Meinaa tosissaan huumori loppua.

Menee vielä jonkin aikaa ennen kuin pääsen jaloilleni, todennäköisesti ainakin loppuvuosi. Yritän kirjoitella tänne jotain sitten kun en enää ole yhtä hapan...

Siihen asti näkemiin. Ja hyvää joulua.

Anni

Kesä kauneimmillaan ja lomaa. Voisko paremmin olla? Tietysti jos alkaa saivarrella niin voisi valittaa että loma on lopuillaan ja kesäkin voiton puolella. Mutta ei saivarrella tällä kertaa.

Kesä on mennyt tosi nopeasti, pienellä reissulla etelän suunnalla kävin kesäkuussa. Teki älyttömän hyvää stressaavan kevään jälkeen. Ja elokuussa on vielä edessä ihana Lapin reissu tuntureiden keskelle.

Kirjoittaminen on taas jäänyt, kait sen takia että yleensä olen kirjoittanut kun jokin asia on vaivannut ja painanut mieltä. Nyt ei ole ollut pahemmin sellaisia asioita. Ilmeisesti logiikka toimii siten että jos yleensä kirjoittaa kun menee huonosti niin kun menee paremmin ei voi kirjoittaa tai alkaa mennä huonosti? Olipa sekavasti ilmaistu, mutta joka tapauksessa pointti on se että ihan kohtuullisen hyvin on mennyt viime aikoina.

Sellainen ihme on jopa tullut vastaan, että vapaa-aikaa tuntuu olevan turhankin paljon. Voisi siis kuvitella hankkivansa jonkin harrastuksen. Jotain liikunnan tapaista kenties. Tai taulujentuherrusta tms. En edes muista milloin viimeksi olen voinut miettiä mitä haluan tehdä, viime vuodet on ollut pelkkää pitää, täytyy, on pakko -hokemista.

Erästä hyvin mukavaa ja herttaista miestä olen tapaillut jonkin aikaa. Ihan vaan tapailumielessä ainakin toistaiseksi. Aluksi näytti hyvinkin lupaavalta, mutta nyt en ole niin varma. Älyllisesti ei ehkä olla ihan yhteensopivia, jos niin voi sanoa. Keskustelut on aika turhauttavia. Eikä mies taida pahemmin välittää koirista, vai mitä sanot kommentista "niitä saa uusia" kun kerroin äitini 16-vuotiaan koiran kuolleen? Samoin luonnolla ja ympäristöllä ei ole hänelle erityisempää merkitystä, vain ihmiset on tärkeitä. Metsässä ei hänen mielestään ole "mitään". Mun mielestä missään muualla ei ole pahemmin mitään, ainakaan kovin tärkeää...

En tiedä onko noilla näkemyseroilla väliä suhteen kannalta, ei kai voi olettaa toisen olevan täysin samoilla linjoilla? Mulle ne vaan sattuu olemaan todella tärkeitä asioita. Pelkään, että edessä on paljon turhautumista ja pettymyksiä jos jatkan tuon miehen kanssa. Toisaalta niitä on edessä joka tapauksessa eikä suhde ole yhtä symbioosia ja sielujen harmoniaa kuin kioskikirjallisuudessa. Vai onko? Mulla ei ole hajuakaan kun en ole ollut yhdessäkään tasapainoisessa ja pidemmän päälle toimivassa suhteessa. Ei ole mihin verrata.

Joku viisas voisi sanoa tähän että pitää tehdä niin kuin tuntuu hyvältä. Ei musta koskaan tunnu täysin hyvältä. Aina tuntuu että katastrofi on tuloillaan - niin se on yleensä ollutkin. Se tässä traumaattisessa mielessä onkin pahinta, ei voi luottaa tunteisiinsa. Se, mikä tuntuu tutulta ja turvalliselta (kotoa opitulta) on yleensä tuhoisaa. Eli periaatteessa pitäisi toimia just päinvastoin kuin vaistot sanoo. Vaistoja kuuntelemalla on päädytty hyvin huonoon jamaan aiemmin. Toisaalta joskus intuitio tai terve järki, miksi sitä nyt haluaa kutsua, on joskus pelastanut pahoilta virheiltä. Vaikeus on erottaa kieroutuneet vaistot terveestä vainusta.

Esimerkiksi exä tuntui huumaavan hyvältä, kolahti ja kovaa ensi näkemältä. Kuin olisin tuntenut hänet aina. Niin olinkin, tavallaan. Samanlaista tunnekylmyyttä ja välinpitämättömyyttä kuin aikoinaan kotona. Senkin tajusin tietysti turhan myöhään. Onnellisia ne, joilla on kotona ollut sen verran terve ilmapiiri että voivat aikuisenakin suunnistaa turvallisin mielin sitä kohti. Mun pitäisi nimenomaan välttää sitä mikä mua vetää puoleensa ja opetella olemaan suhteissa, joissa en osaa olla ja jotka tuntuu vaikeilta, työläiltä ja kuluttavilta.

Niin että ota tässä nyt selvää mikä on hyvästä ja mikä ei... Hyvä puoli on se, että sen kyllä tajuaa lopulta - viimeistään jälkikäteen. Sitä odotelleessa, hyvää kesän jatkoa kaikille. Syökää mansikoita vielä kun niitä saa :)

Perjantai alkoi väsyneesti, mutta pelastui kun bongasin kesän ensimmäisen pääskysen. Tämä oli haarapääsky, vilahti näkökentässä vain hetken, mutta riittävästi. Siitä aamunraukeasta hetkestä alkoi kesä. Ilman pääskysiä ei nimittäin ole kesää, vaikka olisi miten hellettä ja päivänkakkaroita. Pääskyt on fiksuja, ne tulee vasta kun takatalvet ja muka-kesäiset päivät on ohi.

Nettiyhteys on urputtanut ja kiukutellut jo pidemmän aikaa, en suostu periaatteesta soittamaan tekniseen tukeen koska se meni muuttumaan maksulliseksi. Miksi maksaisin yhtiölle X sen omista mokista? Hah. Vaihdan lähiaikoina palveluntarjoajaa. Pitäköön maksullisen puhelimensa.

Viime aikoina olen miettinyt tervehtymisprosessin viimeisiä vaiheita. Koskaanhan ei voi sanoa olevansa täysin päässyt pimeästä menneisyydestään, jos sellaisen on ristikseen saanut. Mutta jokainen tervehtyjä varmaan tietää mitä tarkoitan, sitä kun voi siirtyä pääsääntöisesti keskittymään muihin asioihin eikä vanhojen haamujen kanssa painiminen enää vie kaikkia voimavaroja.

Huomasin pari viikkoa sitten haluavani aloittaa terapian uudestaan. Se tuntui tosi hyvältä idealta, kaivella vielä menneitä ettei mitään jää alitajuntaan tiedostamattomasti kummittelemaan ja että varmasti pärjää jatkossakin. Miten itsensä tutkiskelu voisi olla huono ajatus?

Sitten tajusin, että se olisi nimenomaan huono ajatus. Jos terapiaan haluaa mennä, sitä ei tarvitse. Silloin kun tarvisee, se tuntuu vaikealta ja työläältä - silloin käsitellään kipeitä ja rankkoja asioita ja todellista tervehtymistä tapahtuu. Terapian aikana on tietysti keveämpiäkin jaksoja, eihän sitä muuten kestäisi. Mutta merkittävää muutosta tuskin saa aikaan jos terapian lähtökohta on "varmuuden vuoksi" tai "muuten vaan".

Lähemmin mielitekoa kaiveltuani, ymmärsin, että halusin terapiaan turvaan. Halusin olla vielä toipilas, puolivalmiste. Silloin ei tarvitse ottaa täyttää vastuuta itsestään ja pitää huolta omasta elämästään, kun on "hoidon tarpeessa". Halusin itse sääliä. Loputtomasti sääliä ja lohtua kurjan lapsuuteni takia.

Mä olen saanut jo osakseni harvinaisen etuoikeuden, sain käydä vuosia terapiassa. Puhua ja purkaa tuntojani. Sain tukea ja ohjausta. Milloin se riittää?

Saman ilmiön olen huomannut opiskelussa, ensin vuosia odottaa, että opinnot loppuu. Sitten viime metreillä alkaa hirvittää, mitäs nyt? Hädissään yrittää pitkittää opintoja tai alkaa jo hamuta seuraavaa koulutuspaikkaa. Ettei tarvitsisi antautua täysin työmarkkinoiden armoille, ottaa vastuulleen työtehtäviä ja niiden hoitamisen - tai hoitamattomuuden - seurauksia.

Toisin sanoen, en haluaisi aikuistua. Kai se johtuu siitä, ettei ole ollut kunnon lapsuutta. Mutta - sanoi Ben Fuhrman mitä vain - ei sitä enää voi saadakaan. Korkeintaan paikata vaurioita. Ja sitä on tehty.

Miksi onnelliseksi tarkoitettu vaihe, omille siiville nouseminen, herättää niin suurta pelkoa ja vastustusta? Ehkä siksi, ettei ole koskaan joutunut ottamaan vastuuta. Tai sitä on saanut liikaa liian varhain. Se pelottaa ylivoimaisena tehtävänä, uuvuttavana, mahdottomana. Tai ehkä kyse on kotoa ja lähipiiristä saadusta mallista. Henkisesti kieroutuneissa perheissä vastuun kierto on etuoikeutettu perheenjäsen. Jos aikuiset ottaisivat täyden vastuun, kieroutumista ei pääsisi tapahtumaan. Sen sijaan vastuuta väistellään, sysätään se yhteiskunnalle, pomolle, naapurille - ja omille lapsille.

Päihteiden suurkuluttaja, väkivallakko ja muut perheiden painajaiset on ikuisia uhreja jotka eivät suostu ottamaan vastaan ikäviä tunteita ja kokemuksia. Jos petyn, suutun tai olen mustasukkainen, saat turpaasi. Jätän sinut. Kostan. Jos pomo kyykyttää, juon. Jos sataa lomapäivänä, häivyn omille teilleni viikoksi.

Joskus pitäisi ojentaa selkänsä kyyristelystä ja kestää se kun elämä tarjoaa hapanta. Muuten ei pääse osalliseksi makeastakaan.

Tunnustan syyllistyneeni kyyristelyyn omalla tavallani. En ole ollut valmis luomaan itse itselleni hyvää elämää vaan olen odottanut että se tulisi lahjana, korvauksena kaikesta aiemmasta vaille jäämisestä. Joskus olen päättänyt vakaasti yrittää, mutta ensimmäisen pettymyksen kohdattuani olen vajonnut takaisin pettymykseen ja itsesääliin. Olen toistanut samaa kotona opittua kaavaa. En ole ymmärtänyt, että vika ei ole siinä etten ole saanut mitä halusin, vaan siinä miten suhtauduin pettymyksiin ja epäonnistumisiin. Niitä tulee aina, myös osana sitä hyvää elämää jota tavoittelin. Mutta hyvä elämä ei voi kestää jos iskee hanskat tiskiin heti kun kompuroi.

Menestyminen ei ole helppoa kun siitä ei ole kokemusta. Olen joskus miettinyt miten hyvä alun elämälleen reagoisivat, jos heidän pitäisi alkaa käyttäytyä kuten me huonomman startin saaneet. Jos he esimerkiksi joutuisivat eristäytymään muista, olisivat työttöminä, eivät voisi puolustaa itseään kun heitä kohdellaan huonosti. Se olisi heille varmaan yhtä vaikeaa kun "yhteiskuntakelpoiseksi" opetteleminen. Oikeastaan kyse on vain täysin uuden mallin opettelusta. Ja se - jos mikä - on pelottavaa.

Katseline eilen sellaista leffaa kotona kuin New World. Siinä eurooppalaiset lähtevät asuttamaan Uutta Maailmaa Atlantin taakse, kohtaavat valtavasti yllättäviä haasteita. Alkuasukkaat, "villit", eivät suhtaudu heihin suopeasti. Uudisasukkaat yrittävät käydä kauppaa intiaanien kanssa, mutta mitäs he eurooppalaisilla kolikoilla, peileillä ja muilla hilavitkuttimilla tekisivät? Kotiseuduilta tuodut kasvit eivät sopeudu uuteen ilmastoon ja sadot tuhoutuvat. Uudisasukkaat joutuvat suuriin ongelmiin ja väkeä kuolee kuin pipoa.

Minkä virheen maailmanvalloittajat tekivät? Yrittivät tuoda Euroopan mukanaan ja elää Englannin ehtojen mukaisesti tuhansien kilometrien päässä.Kuten Darwin sanoi, lajeista vahvin ei selviydy parhaiten, vaan se, joka parhaiten sopeutuu muutokseen. Eipä heillä tosin ollut muuta mallia jonka mukaan toimia.

Saman haasteen eteen olen joutunut itsekin. Yritän toimia vanhojen mallieni mukaisesti ja ihmettelen mikä perkele tässä maassa on kun mikään ei toimi. Pitäisi ravistella luutuneita tapojaan ja opetella uutta, mukautua. Tosin ihan kaikkea en ole valmis nielemään, jotain näkökulmia haluan säilyttääkin. Ainakaan tosi-tv:tä en ala katsoa :)

Sellainen tarina tällä kertaa. Nyt menen paistamaan kasvispihvejä ja sitten vielä ulos kesäiltaan.