Hahaa! Ei ole krapula! Kävin täällä eilen ja oli upea kokemus, ihan ilman viinaakin. Totuuden nimissä täytyy sanoa, että join lasin viiniä ennen konserttia ja toisen väliajalla, mutta siihen se jäi. Ei tehnyt edes mieli enempää jälkeenpäin, suoraan kotiin nukkumaan.

Konsertti oli hieno. Tuollaisten elämysten jälkeen ei voi kuin ihmetellä minkä ihmeen takia niin harvoin tulee lähdettyä vastaaviin tilaisuuksiin. Kylmät väreet tuli pelkästä nautinnosta moneen kertaan. Sama vaikutus tuntui tulevan muillekin, ainakin mun vieressä istuva vanhempi rouvashenkilö ei meinannut pysyä penkillään ja ulvoi kuin ajokoira metsällä joka biisin jälkeen.

Olin konsertissa kummitädin kanssa, meillä on tapana harrastaa kerran, pari vuodessa kulttuuririentoja. Ennen tilaisuuden alkua juteltiin ja kummitäti sanoi jotain, joka osui ja upposi mieleen pysyvästi. Hän ei tiedä mun bipodiagnoosista, jotenkin muuten vain tuli puhetta sairauksista. Kummitäti ihmetteli miksi ihmiset aina toivovat niin hartaasti saavansa elää terveenä ja pelkäävät kuollakseen sairauksia. Ensin kommentti kuulosti oudolta, suorastaan pilkalta. Sitten hän jatkoi ja sanoi, että voihan sairaanakin elää. Tietenkin on sairauksia, joita ei halua edes kuvitella itselleen tai muille. On kroonista kipua, halvauksia, kuolemanvakavuutta.

Kummitäti oli joskus 80-luvulla aika pahasti sairas, pitkän aikaa sairaalassa. En tiedä paraniko sairaus koskaan kokonaan. Ymmärsin, että ei. Hän sanoi eilen, ettei halua puhua sairauksistaan kun ei ne sillä kuitenkaan parane. Ymmärrän sen hyvin. Siksi en ole halunnut kertoa biposta kaikille tutuille. En halua, kuten ei varmaan hänkään, että jokainen tapaaminen alkaa kysymyksellä "no, miten olet voinut?" - tarkoittaen nimenomaan miten sairauden kanssa menee. Jos on parantumaton sairaus, tuskin haluaa siitä jatkuvia muistutuksia. Mä pelkään eniten sitä, että kaverit alkavat suhtautua eri tavalla. Katselevat vaivihkaa alta kulmien, että onko se nyt maaninen vai masentunut. Tarkkailevat kuin alkoholistia, merkkejä mahdollisesta juomisesta tai krapulasta. Ja alkavat ottaa etäisyyttä, kun "eihän siitä koskaan tiedä mitä se keksii".

Kommentissa kuitenkin liikautti se totuus, että myös sairaan elämä voi olla mielekästä. Sen mä olen huomannut itsekin. En mä koe olevani bipolaarihäiriöinen. Mä olen ihminen, nainen, työntekijä, kaveri, koiranomistaja. Bipo on jokin asia, jonka kanssa mun täytyy elää. Eikä se ole edes pelkästään negatiivinen asia. Tietenkin jokainen haluaisi olla "normaali", mutta mitä normaalius sitten on? Eikö meillä jokaisella ole omat omituisuutemme, poikkeavuutemme ja heikkoutemme? Vaikka me ne niin mielellämme unohdettaisiin.

Aluksi bipo tuntui leimalta otsassa, tuntui kuin välimatka muihin ihmisiin olisi kasvanut valovuosien mittaiseksi. Mä koin olevani kelpaamaton, epäonnistunut, vinoon kasvanut. Sitten vähitellen ymmärsin, että vaikka bipo oli nyt diagnosoitu, mulla oli kuitenkin aina ollut se. En mä ollut miksikään muuttunut. Nyt, kun sitä hoidettiin oikein, sen ote musta hellitti ja mä aloin hallita sitä, ei se mua. Itse asiassa välimatka muihin lyheni, olin lähempänä "normaalia" kuin ennen. Eikä bipo sitä paitsi ole mun persoonassa sen enempää kuin masennus tai vesirokkokaan, se on tauti joka tekee mielialojen vaihtelun erityisen voimakkaaksi. Onhan sillä muitakin vaikutuksia, muttei loppujen lopuksi juuri sen kummempaa. Ei sen takia kannata heittää lusikkaa nurkkaan tai muuta dramaattista. Elämäähän tämä vaan on.

Olen ennenkin, jo varmaan moneen otteeseen, suositellut Kay Redfield Jamisonin kirjaa Levoton mieli. Suosittelen taas kerran. Siinä maanis-depressiivinen psykologi kertoo hyvin avoimesti, koskettavasti ja paikoin hauskastikin värikkäästä elämästään. Lopuksi tämä jo suhteellisen iäkäs psykologi miettii, että jos saisi valita niin olisiko hän mieluummin elänyt ilman bipoa. En paljasta vastausta, joudut lukemaan sen itse jos haluat tietää. Sanon vain, se oli vähintäänkin lohdullinen.