Aika hyvä keskustelu syntyi edellisen kirjotuksen kommentteihin työstä. Asia on vaivannut mua loman jälkeen aika paljon. Mielipiteet nykyisestä työstä jakautuu mun pään sisällä aika tarkkaan 50-50. Mulla on perinteisessä mielessä "hyvä" työ, suhteellisen varma, kohtuullinen palkka, säännölliset työajat. Mulle ne on melko tärkeitä asioita, jo senkin takia etten usko kykeneväni esim. kolmivuorotyöhön. Mua stressaisi aika paljon jatkuva irtisanomisuhkakin. Tosin nykyään yt-neuvottelujen henki leijuu jatkuvasti työntekijöiden yllä. Ei siltä taida olla turvassa kuin korkeintaan kovasta työvoimapulasta kärsivällä alalla.

Työ on semimielenkiintoista. Toistaiseksi siinä riittää vielä opettelemista ja uusia asioita tulee vastaan ajoittain. Vähitellen homma on kuitenkin muuttumassa rutiiniksi, muutun pikkuhiljaa robotiksi. Alalla ja firman sisälläkin on tapahtunut suuria muutoksia viime vuosina, jotka on sekoittaneet luutuneita rakenteita, mikä on toisaalta ollut hyvä asia. Itse muutokset on kuitenkin olleet mielestäni ennemminkin huonoon suuntaan. Niihin alkaa jo tottua niin ei enää harmita paljoakaan.

Toisaalta olen kiitollinen ja iloinen työstäni. Meillä ei ole mitään merkittäviä epäkohtia, kuten liian rankkaa työtahtia, kiusaamista, täysin mahdottomia työkavereita, alipalkkausta tai muuta kyykyttämistä. Monet asiat on suorastaan hyvin. Harva meidän puljussa kuitenkaan on täysin tyytyväinen, koska joskus ennen asiat on olleet vielä paremmin, joillain muilla on vielä parempia etuja ja koska tyytyväinen ei yksinkertaisesti voi olla, sittenhän ei ainakaan saa mitään lisää.

Mulla ei ole kovin kunnianhimoisia tavoitteita työn suhteen. Mä olen tehnyt aiemmin sellaisia hanttihommia, joita nykyisiä teinejä ei varmasti saisi tekemään. Sellaisia, joita nyt tekee kielitaidottomat maahanmuuttajat, hatunnosto heille. Mä olin ihan tyytyväinen sellaisessa hommassa. Siinä tunsi olevansa tärkeä ja hyödyllinen, työn tuloksen näki heti ja fyysinen työ nosti kummasti kuntoa. Paino tippui, vaikka söi mitä mieli teki.

Oli mielenkiintoista myös tarkkailla työyhteisön muiden jäsenten suhtautumista meihin alimman portaan puurtajiin. Suurin osa piti meitä apulaisinaan, melkein omina alaisinaan, osa jopa alemman luokan ihmisinä. Erityisen kiinnostavaa oli, että erityisesti meistä seuraava porras suhtautui alentavasti, mutta sitä seuraava harvemmin. Sitä ylempänä olevat suhtautuivat lähes poikkeuksetta kunnioittavasti. Ilmeisesti toista porrasta kyykytettiin niin paljon muiden (ainakin asiakkaiden) toimesta, että turhautuminen ja nöyryytys piti purkaa jonnekin.

Mua kyykytys ei haitannut kuin hyvin huonoina päivinä, normaalisti se lähinnä huvitti. Mä en pitänyt itsenäni tai kolleegoitani mitenkään huonompina ihmisinä ainakaan työnkuvan vuoksi, joten ei ollut syytä ottaa kohtelua itseeni. Sitä paitsi touhu sai niin huvittavia piirteitä, että sitä oli vaikea ottaa edes todesta. Kerran eräs naispuolinen toisen portaan työntekijä otti asiakseen valittaa kulkukortistani, joka oli mun työtilassa pöydällä. Se kuulemma oli tiellä. Siis mun kortti mun pöydällä. Oli hänen tiellään. Hän sitten kävi siirtämässä sen aina toiselle pöydälle kun sen väärältä pöydältä bongasi. Mikäs siinä jos se häntä jotenkin helpotti. Sen verran hänellä kului työpäivän aikana camelia, että varmaan hän todella tarvitsi jotain rauhoittavaa puuhaa takahuoneessa.

En usko, että enää kaikista lämmittävistä muistoista huolimatta haluaisin tai edes jaksaisin tehdä yhtä rankkaa työtä. Palkkakin oli aika onneton.

Tuntuu kiittämättömältä, ahneelta ja kuuseen kurottamiselta, mutta en vaan usko että haluan jatkaa nykyisessä hommassa eläkeikään asti. Pahin puoli työssä on, että musta ei tunnu että se on tärkeää. Ei vain tunnu. Mun on tosi vaikea perustella itselleni miksi mun pitäisi aamulla lähteä töihin vaikka sataisi räntää vaakasuorassa. Työ on sen verran erikoistunutta, kapean sektorin näpertelyä, että hommasta hyötyjät löytyy vasta monen mutkan kautta miettimisen jälkeen. Eikä sekään hyöty mitään kovin järisyttävää ole. Suurinta osaa tällainen ei tunnu häiritsevän mitenkään. Aina voi järkeillä ja perustella itselleen vaikka tappamisen, jos haluaa. Mä en vaan pysty. Mulle ei riitä, että työstä tulee palkkaa. Haluaisin, että se jotenkin muuttaa murusen maailmaa paremmaksi. Sen verran mussa on puunhalaajahihhulia. Itse asiassa mun unelmaduuni olisi ympäristöalalla, mutta siellä ei ole töitä. Ellei ole insinööri. Ja mä en ole. Luoja paratkoon.

Jotain mä kuitenkin haluaisin vielä keksiä. Onneksi on sellainen duuni, että siinä jaksaa roikkua miettiessään. Pelkään vaan, että se miettiminen venyy lopun työelämän mittaiseksi.