Joulua pukkaa. Vettä sataa. Hillitön masennus jatkuu jatkumistaan. Alkaa jo tuntua ettei sille ole loppua ollenkaan. Ehkä mä olen parantunut biposta ja siirtynyt ikuiseen masennukseen? Lääketieteellinen ihme. Jätin tänään masennuslääkityksen pois ja siirryin mäkikuismaan. Sen pitäisi auttaa masennukseen jopa lääkkeitä paremmin, jos Yle Teeman Tiededokumenttiin on uskominen. Enpä tiedä onko uskomista, mutta kokeilen ainakin. Perinteisestä sertraliinilääkityksestä ei ainakaan ole ollut pahemmin apua. Annostus piti pitää naurettavan pienenä ettei tila kääntynyt hypomanian puolelle. Toivottavasti näiden yrttien kanssa ei käy samalla tavalla.

Käsittämättömistä sivuvaikutuksista varotellaan mäkikuisman tuoteselosteessa, vai mikä sen lapun nimi onkaan joka tulee purkin mukana. Tuote voi kuulemma aiheuttaa valonarkuutta, voimakasta auringolle altistumista pitää välttää. Siis mitä? Voisiko asiaa hieman tarkentaa, mitä tapahtuu jos yhtäkkiä joudun auringonpaisteeseen? Haihdunko savuna ilmaan? Ei sillä että olisi pelkoa, tänään on kait vuoden pimein päivä kalenterin mukaan. Toinen sivuvaikutus on hormonaalisen ehkäisyn tehon heikkeneminen. Sillä masennus lähtisikin kun joutuisi vielä huolehtimaan toisesta ihmisestä kun ei itsensäkään kanssa pärjää. Tosin, ei siitäkään ole minkäänlaista pelkoa. Ei tällä aktiivisuudella.

Hirvittää ensi vuosi. Viimeiset kolme vuotta on voinut upottautua kouluhommiin jos ei muuta ole keksinyt, mitä sitten kun niitä ei ole? Pelkään, että yksinäisyys iskee kunnolla päin näköä. Siksi mä varmaan aloin aikoinaan opiskella uudelleen, kun en kestänyt sitä ahdistavaa tyhjyyttä joka odotti kotona työpäivän jälkeen. Toisaalta se oli jälkeenpäin ajateltuna harvinaisen tyhmä hätäratkaisu, voimat on meinanneet loppua totaalisesti moneen kertaan. Eli mitään toista projektia en todellakaan ota työnalle tämän jälkeen.

Kai sitä voisi kuvitella lukevansa, ulkoilevansa, sivistävänsä itseään kulttuurilla ja tekevänsä muuta ylevää.Valitettavasti tunnen itseni sen verran hyvin että tiedän mitä siitä tulee kun masentuneena tekee korkealentoisia suunnitelmia. Kirjat pölyttyy hyllyssä ja lenkkarit kaapissa. Ahdistavat ja syyllistävät vaan.

Ei siis mene taaskaan kovin hyvin eikä näy valoa tunnelin päässä. Itse asiassa ei näy koko tunnelia.  En osaa kuvitella että jaksaisin kovin pitkään tätä rataa. Enkä tiedä mitä voisin tehdä tilanteen parantamiseksi. Tuntuu, että kaikkea on jo kokeiltu moneen kertaan. Jos kuuden vuoden terapian jälkeen todetaan ihmissuhdekelvottomaksi ja lääkkeet ei tepsi niin mitä vaihtoehtoja jää jäljelle? Näköjään yrtit. Sähköshokit? Löytyisiköhän jostain manaaja?

Aika ankeissa tunnelmissa siis odotellaan joulua. Ensi vuotta vielä ankeammissa. Vuosi vuodelta happamempana. Se hyvä puoli tässä on ettei voi ainakaan pettyä kovin ankarasti kun ei odota mitään, toisin kuin viime vuonna tähän aikaan. Ehkä tämä kuitenkin tästä. Yrtti pelastaa mut masennukselta ajamatta maniaan, olo kevenee ja elämä voittaa. Terapeutti oli väärässä ja kykenenkin toimimaan ihmisten kanssa.Tutustun uusiin, samanhenkisiin ihmisiin ja keksin jotain rakentavaa tekemistä. Eihän sitä koskaan tiedä. Ihmeiden aika ei ole ohi. Ehkä se ei ole vielä edes alkanut.

Olin jo tallentamassa kirjotusta kun muistin, että lupasin kommenttilootassa kertoa lukemastani kirjasta. Kyseessä on James Hollisin, amerikkalaisen psykoanalyytikon, kirja Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa - pimeän puolemme ymmärtäminen. Hollis kertoo Varjosta, tiedostomattomasta puolestamme. Siitä, miten pyrimme hyvään mutta tuloksena on usein jotain ihan muuta. Todella mielenkiintoista - ja rankkaa - luettavaa. Melkein kuin olisi joutunut onnettomuuspaikalle, hirvittää katsoa muttei saa käännettyä katsettaan pois. Ei sillä että kirjassa mässäiltäisiin väkivallalla tms., mutta monet jutut osuu aika syvälle. Varmaan itsekullakin.

Varjo syntyy siitä, kun joutuu (yleensä lapsena) kohtaamaan sellaista mitä ei kykene käsittelemään ja siitä jää jälki alitajuntaan. Sieltä se vaikuttaa elämään ikuisesti, halusi tai ei, kunnes asian saattaa päivänvaloon, eli tietoisuuteen. Ihan peruskauraa psykologiassa, Hollisin tapa käsitellä asiaa on kuitenkin ainakin itselleni tuore. Nimenomaan Varjo on pääosassa, se miten se todella elää omaa elämäänsä niin yksittäisen ihmisen kuin kansakunnankin elämässä. Kirjassa viitataan usein myös runoihin, mytologiaan, tarinoihin, uskontoon, uskomuksiin, jne. Suosittelen kirjaa melkeinpä kaikille, tosin Holliskaan ei pahemmin anna ihmisparalle toivoa. Varjon lannistaminen ei ole niin helppoa kuin luulisi. Monet eivät siihen kykene. Täydellistä vapautusta Hollis ei lupaa kenellekään. Ikäviä ihmisiä nuo terapeutit.

Tässä kaikki tällä kertaa. Hyvää Joulua kaikille ja yritetään toivoa parempaa onnea ensi vuodelle...