Viime viikko meni luonnon helmassa vaeltaessa. Kauniit maisemat, luonnonrauha ja loma toimii aina.

Suunnitelmat tulevaisuuden suhteen on entistä enemmän sekaisin. Rahat ei millään meinaa riittää alkuperäisten suunnitelmien toteuttamiseen. Nyt en tiedä tyydynkö halvempaan mutta paljon tylsempään ratkaisuun vai säästänkö ja yritänkö myöhemmin uudestaan. Tosin voi olla että myöhemmin alkuperäisen suunnitelman toteuttaminen ei enää onnistu työ- ja koirajohdannaisten ongelmien takia. Mutta jos tyydyn tylsempään ratkaisuun niin suurin osa säästöistä menee siihen ja alkuperäisen suunnitelman toteuttaminen tuskin onnistuu myöhemmin sittenkään. Umpikuja.

Muuten on mennyt ihan ok. Ei harmita yhtään että tulee syksy, koko kesä on ollut pelkkää syksyä.
Oikeastaan parempi kun koulu alkaa ja muutenkin tulee enemmän sutinaa, ehtii vähemmän murehtia elämäänsä. Pieni vauhtisokeus on aina paikallaan ikävissä elämänvaiheissa... Tosin on pakko myöntää, että tällä viikolla tuli ensimmäisen kerran sellainen en olo, että luoja kiitos kävi näin. Onneksi pääsin eroon exästä. Itkun ja pettymyksen jälkeen tuli valtava helpotus - parempi sittenkin näin. Ei enää jatkuvaa varpaillaanoloa ja pelkoa, veren kaivamista nenästä. Vatsahaava sellaisesta olisi tullut.

Opiskeluja päätin jatkaa ainakin vielä puolisen vuotta. Sen jälkeen ne päättyvät, mutta valmistumisesta on turha haaveilla kun tekemättömiä hommia on vuosien varrelta kohtalainen kasa. Enkä pysty niitä tekemään kun en yksikertaisesti osaa. Miettimistauko olisi paikallaan, selvitän ensin haluanko edes tutkintoa ko. alalta vai loikkaanko muihin ympyröihin. Kai mulla on jonkinsortin ikäkriisi aluillaan kun koko elämä pitää väkisin myllätä uuteen uskoon. Sama se, myllätään sitten.

Lääkärillä kävin alkuviikosta rutiiniasioissa, taas se jaksoi kauhistella sitä etten ole missään seurannassa bipon takia. Miksi ihmeessä maksaisin mansikoita siitä ilosta että käyn sanomassa psykiatrille päivää, hyvin/ huonosti menee? Mitä muuta se voi tehdä kuin kirjoitella reseptejä, joita mulla on kaapit pullollaan muutenkin? Osaan mä itsekin lisätä ja vähentää masennuslääkitystä tarpeen mukaan. Jos en osaisi niin olisin varmaan jo mullan alla. Ärsyttää, että lääkärit takertuu pakkomielteisesti yleisiin hoitosuosituksiin vaikka yksityisen psykiatrin vastaanottomaksu ajaisi potilaan hermoromahduksen partaalle sen sijaan että siitä olisi jotain käytännön hyötyä. Kai lekureilla on niin kovat liksat ettei ne ymmärrä alle nelinumeroisia summia edes rahaksi. Litiumpitoisuusmittauksissa ravaan säännöllisesti, saa luvan riittää.

Muuta en nyt tähän hätään keksi. Työpaikan suhteen pitäisi tehdä päätökset todennäköisesti ensi tai sitä seuraavalla viikolla, siihen mennessä pitäisi olla tiedossa olenko toteuttamassa haaveeni vai en. Pitää varmaan alkaa lotota.

Hyvää syksyn alkua! Varokaa kaamosmasennusta. Ja heikkoja jäitä.