Mulla todettiin viime perjantaina kaksisuuntainen mielialahäiriö. Menin keskiviikkona lekurille kun tuntui että masennuslääkkeiden kanssa elämisestä ei tuu yhtään mitään, meinaa mopo karata käsistä. Ja kun ilmankaan ei pärjää, se on todettu. Lekuri käski puolittaa lääkityksen välittömästi sekä passitti labraan veri- ym. kokeisiin ja kiireellisenä psykiatrille. Ei mulla mielestäni niin huonosti sentään mennyt, mutta varasin kuitenkin ajan. Psykiatri oli leppoisa vanha ukkeli, sellainen tietty veikeä pilke silmäkulmassa vaikka muuten olikin asiaankuuluvasti vakavana. Sellasen piilohumoristisen asenteen huomaa usein henkisesti raskasta työtä pitkään tehneillä, erityisesti miehillä. Jostain syystä se jäi mieleen.

Psykiatri määräsi litiumia, sain onneksi tingittyä ehdotetun annostuksen puoleen, ainakin aluksi. Kun en mä kuitenkaan britneyspearsina riehu hullunkiilto silmissä. Pienestä annostuksesta huolimatta huimaa, on huono olo ja ajatus kat kei lee. Kieli on turvoksissa. Luojan kiitos on hiljasta töissä, hävettää vähän vähemmän. Ei puhettakaan että saisi mitään tehtyä.

Mä oon ollut viime viikosta asti aivan paskana. Tiesin diagnoosin jo ennen ku menin lekurille. Oikeastaan mä oon epäillyt sitä jo vuosia, mutten ole uskaltanut mainita asiasta kenellekään tuomion pelossa. Viime aikoina oon lueskellut sairaudesta netistä ja niitti hommalle oli Kay Redfield Jamisonin muistelmien lukeminen (mainos kirjasuosituslaatikossa). Hypomaanisen vaiheen oireet tuntui pikkusen turhan tutuilta: ylienergisyyttä, suuria suunnitelmia, unen vähyyttä, alkoholin käytön lisääntymistä, seksuaalista vireyttä. Jotka sitten muuttuu väsymykseksi, pettymykseksi, häpeäksi, katumukseksi ja masennukseksi.

Lauantaina päätin vetää pään täyteen, se kun tunnetusti auttaa kaikkiin vaivoihin. Olikin ihan hauskaa isolla porukalla terassilla ja baarissa. Kunnes rupes ahdistaan ja masentamaan oma tilanne, oli pakko lähteä kotiin itkemään silmät päästä. Ihme jos naapurit ei heränneet siihen huutoon. Sunnuntaina lisää samaa tuskasta tuherrusta. Meinasi huumori tosissaan loppua.

Äidille laitoin viestin asiasta heti pe, se ei vastannut pitkään aikaan mitään. Ajattelin, että se sulkee mut taas kokonaan pois elämästään niinku mun ollessa 16-vuotias kun menin ekan kerran ryhmäterapiaan, eli "hullujenhuoneelle" kuten äiti sitä nimitti. Muutaman kk jälkeen oli pakko lopettaa se kun en kestänyt enää että mua kohdellaan kuin ilmaa, asuin kuitenkin kotona vielä sillon. Enkä olisi voinutkaan jatkaa kun äiti ei antanut penniäkään rahaa, ei ostanut mulle ruokaa eikä pessyt pyykkejä. Ei edes puhunut mulle. Eikä toisaalta olis varmasti suostunut siihenkään että lopetan lukion ja muutan omaan kämppään. Kiusa se on pienikin kiusa. No, tällä kertaa se kuitenkin soitti lopulta. Tosin se oli sitä mieltä että a) kuvittelen koko jutun b) kyseessä on oikeasti hivenainepuutos c) olen perinyt sairauden isältäni eikä hänellä ole siihen osaa eikä arpaa.

Kahdelle kaverille kerroin asiasta, toinen järkyttyi ja hätääntyi, vitsaili ja vaihtoi äkkiä puheenaihetta. Ensimmäinen on mun hengenpelastaja ja tukipilari, sille voi jopa puhua eikä kommentit ole tyyliin "syö c-vitamiinia". Muille en edes aio näiden kokemusten jälkeen kertoa. Ehkä joskus myöhemmin. Mieluummin tilitän tänne, silläkin uhalla että joku mut täältä tunnistaa. Ei jaksa oikein kiinnostaa vaikka tunnistaisikin, siinähän virnuilee jos siitä saa kicksit.

Todella huonosti siis menee. Luulin jo, että masennus on selätetty. Mutta se olikin maanista höyrypäisyyttä. Olisi pitänyt arvata. Mulle muka tapahtuisi jotain positiivista? Just joo.

Sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen aukeaa. Entä jos se on uloskäynti?