Perjantai alkoi väsyneesti, mutta pelastui kun bongasin kesän ensimmäisen pääskysen. Tämä oli haarapääsky, vilahti näkökentässä vain hetken, mutta riittävästi. Siitä aamunraukeasta hetkestä alkoi kesä. Ilman pääskysiä ei nimittäin ole kesää, vaikka olisi miten hellettä ja päivänkakkaroita. Pääskyt on fiksuja, ne tulee vasta kun takatalvet ja muka-kesäiset päivät on ohi.

Nettiyhteys on urputtanut ja kiukutellut jo pidemmän aikaa, en suostu periaatteesta soittamaan tekniseen tukeen koska se meni muuttumaan maksulliseksi. Miksi maksaisin yhtiölle X sen omista mokista? Hah. Vaihdan lähiaikoina palveluntarjoajaa. Pitäköön maksullisen puhelimensa.

Viime aikoina olen miettinyt tervehtymisprosessin viimeisiä vaiheita. Koskaanhan ei voi sanoa olevansa täysin päässyt pimeästä menneisyydestään, jos sellaisen on ristikseen saanut. Mutta jokainen tervehtyjä varmaan tietää mitä tarkoitan, sitä kun voi siirtyä pääsääntöisesti keskittymään muihin asioihin eikä vanhojen haamujen kanssa painiminen enää vie kaikkia voimavaroja.

Huomasin pari viikkoa sitten haluavani aloittaa terapian uudestaan. Se tuntui tosi hyvältä idealta, kaivella vielä menneitä ettei mitään jää alitajuntaan tiedostamattomasti kummittelemaan ja että varmasti pärjää jatkossakin. Miten itsensä tutkiskelu voisi olla huono ajatus?

Sitten tajusin, että se olisi nimenomaan huono ajatus. Jos terapiaan haluaa mennä, sitä ei tarvitse. Silloin kun tarvisee, se tuntuu vaikealta ja työläältä - silloin käsitellään kipeitä ja rankkoja asioita ja todellista tervehtymistä tapahtuu. Terapian aikana on tietysti keveämpiäkin jaksoja, eihän sitä muuten kestäisi. Mutta merkittävää muutosta tuskin saa aikaan jos terapian lähtökohta on "varmuuden vuoksi" tai "muuten vaan".

Lähemmin mielitekoa kaiveltuani, ymmärsin, että halusin terapiaan turvaan. Halusin olla vielä toipilas, puolivalmiste. Silloin ei tarvitse ottaa täyttää vastuuta itsestään ja pitää huolta omasta elämästään, kun on "hoidon tarpeessa". Halusin itse sääliä. Loputtomasti sääliä ja lohtua kurjan lapsuuteni takia.

Mä olen saanut jo osakseni harvinaisen etuoikeuden, sain käydä vuosia terapiassa. Puhua ja purkaa tuntojani. Sain tukea ja ohjausta. Milloin se riittää?

Saman ilmiön olen huomannut opiskelussa, ensin vuosia odottaa, että opinnot loppuu. Sitten viime metreillä alkaa hirvittää, mitäs nyt? Hädissään yrittää pitkittää opintoja tai alkaa jo hamuta seuraavaa koulutuspaikkaa. Ettei tarvitsisi antautua täysin työmarkkinoiden armoille, ottaa vastuulleen työtehtäviä ja niiden hoitamisen - tai hoitamattomuuden - seurauksia.

Toisin sanoen, en haluaisi aikuistua. Kai se johtuu siitä, ettei ole ollut kunnon lapsuutta. Mutta - sanoi Ben Fuhrman mitä vain - ei sitä enää voi saadakaan. Korkeintaan paikata vaurioita. Ja sitä on tehty.

Miksi onnelliseksi tarkoitettu vaihe, omille siiville nouseminen, herättää niin suurta pelkoa ja vastustusta? Ehkä siksi, ettei ole koskaan joutunut ottamaan vastuuta. Tai sitä on saanut liikaa liian varhain. Se pelottaa ylivoimaisena tehtävänä, uuvuttavana, mahdottomana. Tai ehkä kyse on kotoa ja lähipiiristä saadusta mallista. Henkisesti kieroutuneissa perheissä vastuun kierto on etuoikeutettu perheenjäsen. Jos aikuiset ottaisivat täyden vastuun, kieroutumista ei pääsisi tapahtumaan. Sen sijaan vastuuta väistellään, sysätään se yhteiskunnalle, pomolle, naapurille - ja omille lapsille.

Päihteiden suurkuluttaja, väkivallakko ja muut perheiden painajaiset on ikuisia uhreja jotka eivät suostu ottamaan vastaan ikäviä tunteita ja kokemuksia. Jos petyn, suutun tai olen mustasukkainen, saat turpaasi. Jätän sinut. Kostan. Jos pomo kyykyttää, juon. Jos sataa lomapäivänä, häivyn omille teilleni viikoksi.

Joskus pitäisi ojentaa selkänsä kyyristelystä ja kestää se kun elämä tarjoaa hapanta. Muuten ei pääse osalliseksi makeastakaan.

Tunnustan syyllistyneeni kyyristelyyn omalla tavallani. En ole ollut valmis luomaan itse itselleni hyvää elämää vaan olen odottanut että se tulisi lahjana, korvauksena kaikesta aiemmasta vaille jäämisestä. Joskus olen päättänyt vakaasti yrittää, mutta ensimmäisen pettymyksen kohdattuani olen vajonnut takaisin pettymykseen ja itsesääliin. Olen toistanut samaa kotona opittua kaavaa. En ole ymmärtänyt, että vika ei ole siinä etten ole saanut mitä halusin, vaan siinä miten suhtauduin pettymyksiin ja epäonnistumisiin. Niitä tulee aina, myös osana sitä hyvää elämää jota tavoittelin. Mutta hyvä elämä ei voi kestää jos iskee hanskat tiskiin heti kun kompuroi.

Menestyminen ei ole helppoa kun siitä ei ole kokemusta. Olen joskus miettinyt miten hyvä alun elämälleen reagoisivat, jos heidän pitäisi alkaa käyttäytyä kuten me huonomman startin saaneet. Jos he esimerkiksi joutuisivat eristäytymään muista, olisivat työttöminä, eivät voisi puolustaa itseään kun heitä kohdellaan huonosti. Se olisi heille varmaan yhtä vaikeaa kun "yhteiskuntakelpoiseksi" opetteleminen. Oikeastaan kyse on vain täysin uuden mallin opettelusta. Ja se - jos mikä - on pelottavaa.

Katseline eilen sellaista leffaa kotona kuin New World. Siinä eurooppalaiset lähtevät asuttamaan Uutta Maailmaa Atlantin taakse, kohtaavat valtavasti yllättäviä haasteita. Alkuasukkaat, "villit", eivät suhtaudu heihin suopeasti. Uudisasukkaat yrittävät käydä kauppaa intiaanien kanssa, mutta mitäs he eurooppalaisilla kolikoilla, peileillä ja muilla hilavitkuttimilla tekisivät? Kotiseuduilta tuodut kasvit eivät sopeudu uuteen ilmastoon ja sadot tuhoutuvat. Uudisasukkaat joutuvat suuriin ongelmiin ja väkeä kuolee kuin pipoa.

Minkä virheen maailmanvalloittajat tekivät? Yrittivät tuoda Euroopan mukanaan ja elää Englannin ehtojen mukaisesti tuhansien kilometrien päässä.Kuten Darwin sanoi, lajeista vahvin ei selviydy parhaiten, vaan se, joka parhaiten sopeutuu muutokseen. Eipä heillä tosin ollut muuta mallia jonka mukaan toimia.

Saman haasteen eteen olen joutunut itsekin. Yritän toimia vanhojen mallieni mukaisesti ja ihmettelen mikä perkele tässä maassa on kun mikään ei toimi. Pitäisi ravistella luutuneita tapojaan ja opetella uutta, mukautua. Tosin ihan kaikkea en ole valmis nielemään, jotain näkökulmia haluan säilyttääkin. Ainakaan tosi-tv:tä en ala katsoa :)

Sellainen tarina tällä kertaa. Nyt menen paistamaan kasvispihvejä ja sitten vielä ulos kesäiltaan.

Heissan.

 

Pitkä aika on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta, monestakin syystä. Ensin nettiyhteys heittäytyi hankalaksi eikä toiminut kuin satunnaisesti, sitten tein remonttia kotona ja kone oli ties missä laatikon pohjalla paketoituna. Sittemmin on ollut hieman hässäkkää, kuten esim... valmistuminen!

Kyllä, sain kuin sainkin kouluhommat tehtyä lopulta. Tutkintotodistus tulee sitten joskus perästä, mutta mä olen hoitanut oman osuuteni loppuun ja jopa ihan kunnialla. Ei millään huippuarvosanoilla, mutta kuitenkin.

Olo on omituinen. Kuvittelin kai, että valmistuminen tuottaisi valtavan helpotuksen ja euforian, mutta ihmetellessä päivät on menneet sen jälkeen. Ei sitä tajua että se uurastus on ihan oikeasti ohi. Kokoajan tuntuu, että pitäisi tehdä jotain hyödyllistä. Läksyjä vaikka.

Jatkon suhteen ei ole suunnitelmia. Toistaiseksi aion vain olla. Möllöttää. Vetää lonkkaa.

Muuten elämä on ollut kutakuinkin entisenlaista. Ei mitään suurempia ylä- tai alamäkiä, tasaista hurinaa. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, ei ainakaan ihan surkea. Huonomminkin voisi olla. Kesäkin tulossa. Jotain pientä kivaa suunnitteilla lomaviikoiksi.

Pakko myöntää, että jotenkin on tyhjä olo kaiken viime vuosien draaman ja höykytyksen jälkeen. Paikallaan polkeva olo. Eräs kouluaikojen kaveri paljasti hiljattain suunnittelevansa jälkikasvua, havahduin tajuamaan ettei tietenkään muiden elämä ole ollut samanlaista kehän kiertämistä. He ihan oikeasti siirtyvät elämässään vaiheesta toiseen. Aika hurjaa. Ehkä se onnistuisi multakin, vaatisi vain valtavaa uskallusta. Ei sitä "terve" ihminen, siis hieman helpommalla päässyt, tajua.

Pelko, jota tuskin uskaltaa sanoa ääneen, leijuu pään päällä mustana pilvenä. Mitä jos tämä itseään toistava vaihe jatkuu ikuisesti? Jos mun elämässä on vain kaksi vaihetta, lapsuuden ja nuoruuden murhenäytelmä ja sen ikuinen jälkipuinti - halusin tai en?  

Tiedän, että traumojen ja vanhan kuonan setvimiseen voi jäädä koukkuun. Että vatvoo ikuisesti sitä miten isä ei välittänyt ja äiti oli ilkeä, eläkeikään asti. Vaikka olisi omia lapsia niin se vuoden 1986 jouluaaton riita on kuitenkin tärkeämpi asia märehdittäväksi kuin tämän hetken asiat ja ihmissuhteet. Mutta musta tuntuu että mun mielen mätä puskee pintaan hyvin rumasti ja äkillisesti, yleensä muiden kustannuksella, jos en itse sitä jatkuvasti vahdi, kaitse ja hillitse. Tarkoittaako se, että olen sen lapsenvahti ikuisesti?

Onhan tilanne muuttunut vuosien varrella. Viime aikoina olen huomannut joissain tilanteissa, että tämä olisi ollut mulle todella vaikeaa 10 v. sitten. Se todella antaa lohtua. Silti on aika vaikea ajatella, että kun tämä asia nyt menee kokoajan persiilleen, niin 10 v. päästä sitten, ehkä... Kun ei sillekään ole mitään takuita. Jotkut asiat on valitettavasti täysin samassa surkeassa jamassa kuin teininä. Kaikesta "sisäisestä työstä" huolimatta.

Pelottaa, että elämä lipuu ohi. Sitten kun mahdollisesti olisin valmis tekemään sitä mitä oikeasti haluaisin, voi olla turhan myöhästä. Enkä edes haluaisi sen kummempaa kuin voida elää normaalia arkielämää ilman, että jatkuvasti pitää murehtia selviämistään. Miten selviän bussimatkasta, treffeistä, työpäivästä, jne. Saanko nukuttua ensi yönä? Erakoidunko täysin kun kaverit perustavat perheen, muuttavat ulkomaille ja yhteydenpito hiipuu.

Tähän tietysti kuuluu sanoa, että on turha murehtia, huomisesta ei kukaan tiedä ja elämä kulkee omia polkujaan. Kohtalo on tuntematon, jne jne, blaa blaa. En tiedä miksi pelkääminen on niin kiellettyä. Ei saisi pelätä, olla vihainen, pettynyt eikä hävetä. Minkä sille voi? Ei saisi olla ihminen, niinkö?

Oikeastaan pelko ja murehtiminen voi jopa olla hyviä asioita siinä mielessä, että ne voi ajaa mut tekemään asialle jotain. En tiedä onko mitään ratkaisua olemassa, mutta mielessä on käynyt että syksyllä voisi aloittaa jonkin uuden harrastuksen. Sosiaalisen sellaisen. Olen yrittänyt miettiä jotain missä tapaisi n. 30 v. ihmisiä, mutta ei tule mieleen kuin jokin liikuntaharrastus. Aika vaikea jossain jumppatunnilla on tutustua kehenkään toisaalta, pukuhuoneessa alkaa jutustella...? "Kivat alkkarit sulla". Ehkei kuitenkaan...

No, pointti oli kuitenkin se, että jotain muutoksia haluan tehdä. Kesä aikaa miettiä mitä.

Hyvää ja rentouttavaa viikonloppua kaikille :)

Oli mennyt blogi hassuksi, en meinannut millään keksiä miten pääsee päivittämään. Pääsin sitten kuitenkin, kuten näkyy.

Vuoden eka kirjoitus. Taas on mennyt aika siivillä, mutta kiireeseen ja hässäkkään on vihdoin näkyvissä helpotusta. Olin varannut tämän viikonlopun opiskeluhommille, mutta äsken tajusin ettei mulla oikeastaan ole mitään mitä olisi pakko tehdä. Aina voisi viilata ja hienosäätää, mutta enhän mä sellasta. Ylisuorittajien hommaa.

Vielä ei tarvitse pelätä valmistumista, mutta toisaalta niinkin saattaa päästä käymään. Ei haittaisi yhtään. Pomo jo väläytteli ajatuksia valmistumisenjälkeisestä elämästä, mitä se mun pään menoksi voisi keksiä sen jälkeen. Mutta ei siitä vielä sen enempää.

Alku vuosi alkoi tosi oudosti. Tapasin vuodenvaihteessa ihan fiksulta ja hauskalta vaikuttavan tyypin, käytiin muutamilla treffeillä. Osoittautui päinvastaiseksi, henkisesti 15-vuotias, röyhkeä, epäkohtelias ja näsäviisas. En vieläkään tajua miten kuva ihmisestä voi muuttua parissa viikossa niin paljon. Yleensä siihen vaaditaan melkein vuosi.

Vaikka asiaan ei tosiaan liittynyt kuin muutamat treffit, olin tosi pettynyt. Ei siksi että olisin ehtinyt sen tyypin suhteen kuvitella kummoisia, mutta siihen, etten tunnistanut nilkkiä nilkiksi heti kättelyssä. Kokemuksen puutteesta ei pitäisi olla kiinni. Jälkeenpäin on helppo sanoa, mutta jotain epäilyksiä herättävää ja nihkeetä siinä oli alusta alkaen. Miten voi olla niin vaikeaa luottaa hälytyskelloihinsa? Piti taas hommata itselleen paha mieli. Tekisi mieli sanoa, ettei vuosi voi tästä kuin parantua, mutta se olisi veren kaivamista nenästä. Tyydyn toteamaan, että paska startti.

Yrtti muuten toimii. Pahaan masennukseen se tuskin auttaa, mutta mulla on toiminut ihan kohtuullisesti. Noin kuukauden olen siis käyttänyt masennuslääkkeen sijasta mäkikuismaa. Mitään sivuvaikutuksia en ole huomannut. Muutaman kerran on pitänyt ottaa perinteinen tabu kyytipojaksi pahimpaan ketutukseen, muuten on selvitty luonnon keinoin. Kannattaa kokeilla jos se on mahdollista, mäkikuisma nimittäin heikentää hormonaalisten ehkäisyvalmisteiden tehoa, joten ei sovi niiden kanssa käytettäväksi.

Käsittämätöntä, että täällä etelässä on lunta maassa. Pari vuotta sitten tuntui, kuin olisi mennyt lentokoneella pohjoiseen kun tuli lunta. Nyt tuntuu kuin olisi mennyt aikakoneella jonnekin kauas vanhoihin hyviin aikoihin (esim. 90-luvulle) kun vielä oli oikeita talvia.

Lumessa on jotain hypnoottista ja maagista. Kun yön aikana saataa kunnon lumivaippa, herää aamulla ihan eri maailmaan kuin mihin nukahti. Enkä nyt tarkota lumitöitä ja puuroista liikennettä. Betoni ja asfaltti on piilossa, liikenteen melu on vaimeampaa eikä ole yhtään niin pimeää. Kevään tulolla ei yhtäkkiä olekaan niin kiire. Lumi on toivoa kiinteässä, kylmässä ja märässä olomuodossa.

Itse asiassa taidan tästä koneen äärestä lähteä lumiseen metsään kun ei kerran tarvitsekaan tehdä kouluhommia. Jatkossa saatan innostua kirjoittelemaan useammin kun ei ole vapaa-ajan rasituksia niin paljoa :)

 

Joulua pukkaa. Vettä sataa. Hillitön masennus jatkuu jatkumistaan. Alkaa jo tuntua ettei sille ole loppua ollenkaan. Ehkä mä olen parantunut biposta ja siirtynyt ikuiseen masennukseen? Lääketieteellinen ihme. Jätin tänään masennuslääkityksen pois ja siirryin mäkikuismaan. Sen pitäisi auttaa masennukseen jopa lääkkeitä paremmin, jos Yle Teeman Tiededokumenttiin on uskominen. Enpä tiedä onko uskomista, mutta kokeilen ainakin. Perinteisestä sertraliinilääkityksestä ei ainakaan ole ollut pahemmin apua. Annostus piti pitää naurettavan pienenä ettei tila kääntynyt hypomanian puolelle. Toivottavasti näiden yrttien kanssa ei käy samalla tavalla.

Käsittämättömistä sivuvaikutuksista varotellaan mäkikuisman tuoteselosteessa, vai mikä sen lapun nimi onkaan joka tulee purkin mukana. Tuote voi kuulemma aiheuttaa valonarkuutta, voimakasta auringolle altistumista pitää välttää. Siis mitä? Voisiko asiaa hieman tarkentaa, mitä tapahtuu jos yhtäkkiä joudun auringonpaisteeseen? Haihdunko savuna ilmaan? Ei sillä että olisi pelkoa, tänään on kait vuoden pimein päivä kalenterin mukaan. Toinen sivuvaikutus on hormonaalisen ehkäisyn tehon heikkeneminen. Sillä masennus lähtisikin kun joutuisi vielä huolehtimaan toisesta ihmisestä kun ei itsensäkään kanssa pärjää. Tosin, ei siitäkään ole minkäänlaista pelkoa. Ei tällä aktiivisuudella.

Hirvittää ensi vuosi. Viimeiset kolme vuotta on voinut upottautua kouluhommiin jos ei muuta ole keksinyt, mitä sitten kun niitä ei ole? Pelkään, että yksinäisyys iskee kunnolla päin näköä. Siksi mä varmaan aloin aikoinaan opiskella uudelleen, kun en kestänyt sitä ahdistavaa tyhjyyttä joka odotti kotona työpäivän jälkeen. Toisaalta se oli jälkeenpäin ajateltuna harvinaisen tyhmä hätäratkaisu, voimat on meinanneet loppua totaalisesti moneen kertaan. Eli mitään toista projektia en todellakaan ota työnalle tämän jälkeen.

Kai sitä voisi kuvitella lukevansa, ulkoilevansa, sivistävänsä itseään kulttuurilla ja tekevänsä muuta ylevää.Valitettavasti tunnen itseni sen verran hyvin että tiedän mitä siitä tulee kun masentuneena tekee korkealentoisia suunnitelmia. Kirjat pölyttyy hyllyssä ja lenkkarit kaapissa. Ahdistavat ja syyllistävät vaan.

Ei siis mene taaskaan kovin hyvin eikä näy valoa tunnelin päässä. Itse asiassa ei näy koko tunnelia.  En osaa kuvitella että jaksaisin kovin pitkään tätä rataa. Enkä tiedä mitä voisin tehdä tilanteen parantamiseksi. Tuntuu, että kaikkea on jo kokeiltu moneen kertaan. Jos kuuden vuoden terapian jälkeen todetaan ihmissuhdekelvottomaksi ja lääkkeet ei tepsi niin mitä vaihtoehtoja jää jäljelle? Näköjään yrtit. Sähköshokit? Löytyisiköhän jostain manaaja?

Aika ankeissa tunnelmissa siis odotellaan joulua. Ensi vuotta vielä ankeammissa. Vuosi vuodelta happamempana. Se hyvä puoli tässä on ettei voi ainakaan pettyä kovin ankarasti kun ei odota mitään, toisin kuin viime vuonna tähän aikaan. Ehkä tämä kuitenkin tästä. Yrtti pelastaa mut masennukselta ajamatta maniaan, olo kevenee ja elämä voittaa. Terapeutti oli väärässä ja kykenenkin toimimaan ihmisten kanssa.Tutustun uusiin, samanhenkisiin ihmisiin ja keksin jotain rakentavaa tekemistä. Eihän sitä koskaan tiedä. Ihmeiden aika ei ole ohi. Ehkä se ei ole vielä edes alkanut.

Olin jo tallentamassa kirjotusta kun muistin, että lupasin kommenttilootassa kertoa lukemastani kirjasta. Kyseessä on James Hollisin, amerikkalaisen psykoanalyytikon, kirja Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa - pimeän puolemme ymmärtäminen. Hollis kertoo Varjosta, tiedostomattomasta puolestamme. Siitä, miten pyrimme hyvään mutta tuloksena on usein jotain ihan muuta. Todella mielenkiintoista - ja rankkaa - luettavaa. Melkein kuin olisi joutunut onnettomuuspaikalle, hirvittää katsoa muttei saa käännettyä katsettaan pois. Ei sillä että kirjassa mässäiltäisiin väkivallalla tms., mutta monet jutut osuu aika syvälle. Varmaan itsekullakin.

Varjo syntyy siitä, kun joutuu (yleensä lapsena) kohtaamaan sellaista mitä ei kykene käsittelemään ja siitä jää jälki alitajuntaan. Sieltä se vaikuttaa elämään ikuisesti, halusi tai ei, kunnes asian saattaa päivänvaloon, eli tietoisuuteen. Ihan peruskauraa psykologiassa, Hollisin tapa käsitellä asiaa on kuitenkin ainakin itselleni tuore. Nimenomaan Varjo on pääosassa, se miten se todella elää omaa elämäänsä niin yksittäisen ihmisen kuin kansakunnankin elämässä. Kirjassa viitataan usein myös runoihin, mytologiaan, tarinoihin, uskontoon, uskomuksiin, jne. Suosittelen kirjaa melkeinpä kaikille, tosin Holliskaan ei pahemmin anna ihmisparalle toivoa. Varjon lannistaminen ei ole niin helppoa kuin luulisi. Monet eivät siihen kykene. Täydellistä vapautusta Hollis ei lupaa kenellekään. Ikäviä ihmisiä nuo terapeutit.

Tässä kaikki tällä kertaa. Hyvää Joulua kaikille ja yritetään toivoa parempaa onnea ensi vuodelle...

Huomaa, että on kulunut aikaa edellisestä päivityksestä kun oli käyttäjätunnuskin unohtunut. Täällä kuitenkin taas ollaan ja ehkä masentuneempana kuin koskaan. Koko syksy on mennyt väsyneessä usvassa, turtuneena ja kyllästyneenä.

Aloitan uudessa duunissa marraskuun alussa, muuta uutta tänne ei kuulukaan. Mitään ei meinaa saada aikaiseksi - tosin ei enää oikein jaksa kiinnostaa vaikken saakaan. Olen jotenkin itseni ulkopuolella, katselen ja pudistelen päätäni taustalla, mutten elä elämääni kuitenkaan. Samanikäiset tuttavat on alkaneet urakalla pariutua ja perheytyä, mä poljen paikallani siinä mihin kotoa muutettuani jäin. Tipahdin silloin masennuksen sudenkuoppaan ja siellä pysyn. Nostin masennuslääkeannostusta jokunen viikko sitten, mutta silläkään ei tunnu olevan vaikutusta, jos sivuvaikutuksia ei lasketa.

Mielessä on useampaan kertaan käynyt, että jos kuuden vuoden terapia ei saanut musta normielämään kelpaavaa niin saako mikään. Ei juuri näy valoa tunnelin päässä. Jostain luin, että se on sammutettu energiansäästösyistä.

Viimeinenkin kaveri, josta ajattelin ettei hänen mieltään ilman kidutuskammiota saisi järkkymään, kertoi joutuneensa aloittamaan masennuslääkityksen. Käsittämätöntä. Kovasti nyt tarjotaan henkiselle pahoinvoinnille syyksi yhteisöllisyyden puutetta. Jotenkin tuntuu hätäisesti keksityltä selitykseltä. Kaupunkilaiselämän helmiä on se, että saa itse valita läheisensä. Hermot menisi lopullisesti, jos naapurin äkäinen papparainen olisi jatkuvasti oven takana. Ei se mun masennusta parantaisi. Eikä papparaisenkaan, jos sattuu sellaisesta kärsimään.

Mistä masennus sitten johtuu? Sanoisin, että maailman tilasta. Ei sen vähemmästä. Minkään eteen ei tarvitse enää taistella, auto ja hissi vie, ruoka tulee kaupasta. Suurempien Hyvien Astoiden eteen ei kannata taistella, koska raha ajaa ihmisten edelle. Kaikki hyvät yritykset voi teilata sillä että "se maksaa".  Ihmiset on turtuneet, alistuneet. Itse ainakin olen. Kovin moni yli 10-vuotias ei jaksa uskoa voivansa muuttaa maailmaa, parempi vain sopeutua ja koittaa kestää. Ummistaa silmänsä katuojan juopoilta, tappelevilta teineiltä, raiskatulta ympäristöltä, tehokanalan asukeilta. Ja lopulta kotona tapahtuvilta julmuuksilta. 

Jos Suomeen tuotaisiin jollain ihmeen keinolla herkkyytensä ja uskonsa hyvään säilyttänyt aikuinen, se olisi viikossa lataamossa. Arki on täynnä pientä henkistä väkivaltaa, bussissa tönitään ja tallotaan varpaille, töissä ei tervehditä, ei katsota silmiin, ei auteta pyytämättä, ei kuunnella. Ja koskaan ei pyydetä anteeksi, ellei siihen ole erityistä sosiaalista painetta. Kaikin tavoin viestitetään, ettei sinulla ole väliä. Ne, joilla on vahvat kotijoukot tai ainakin ystäväpiiri, pysyvät tolpillaan ja jaksavat puolustaa itseään. Me, joilla tukipilarit on vähissä, alamme pikkuhiljaa uskoa ympäristön viestin: olen arvoton ja ylimääräinen. Melko vaikeaa on uskotella itselleen olevansa jonkin arvoinen, kun media soittaa fanfaaria perheille, rakkaudelle ja parisuhteelle. Varsinkin taas näin vaalien alla. Yhtään ehdokasta en ole löytänyt, joka ajaisi yksinelävien aikuisten asiaa. Mutta eihän me sitä varmaan ansaittaisikaan. Me luuserit ja hylkiöt.

Aika katkera tilitys tästä tuli, mutta se kuvaa tämänhetkistä mielialaa hyvin. Uskon edelleen, että maailmassa on paljon hyvääkin, mutta juuri nyt se tuntuu kaukaiselta ja tavoittamattomalta.